Tuuba: orkesterin suurin vaskisoitin — ominaisuudet, tyypit ja historia

Tutustu tuubaan: orkesterin suurimpaan vaskisoittimeen — ominaisuudet, tyypit, historia ja soiton haasteet. Selvitä putkien pituudet, venttiilit ja kompensointi.

Tuuba on suurin kaikista vaskisoittimista. Se on orkesterin matalin ja massiivisin vaskisoitin, ja tubat tulivat yleiseen käyttöön Euroopan sinfoniaorkestereissa 1800-luvun puolivälin tienoilla. Varhaisimmat nykymuotoiset tuubat kehitettiin 1830-luvulla, ja niiden myötä orkesterin bassorekisteri sai uuden, tarkan ja voimakkaan sointivärin. Useimmissa orkestereissa on nykyään vähintään yksi tuuba; yksityissoittajia ja soolomusiikkia varten valmistetaan myös erillisiä, pienempiä tuubatyyppejä. Tavallisessa täysikokoisessa BBb-tuubassa on noin 16 metriä putkea, kun putki avattuna kulkee soittimen sisällä kierteinä.

Rakenne ja tekniset ominaisuudet

Tubat valmistetaan yleensä messingistä, ja niissä on suukappale, laaja kulmahormi ja sarja venttiilejä (mäntä- tai rotaatioventtiilit). Venttiilejä on tavallisesti 3–6, ja niiden avulla soittaja voi pidentää putkea ja näin tuottaa eri säveliä. Matalimpien sävelten kohdalla venttiilien lisäosat voivat aiheuttaa virheviritystä, minkä vuoksi useissa soittimissa on kompensointijärjestelmä. Kompensointi ohjaa ilmaa lisäputkien kautta, jolloin soitin pysyy paremmin viritettynä erityisesti alimmissa sävelissä.

Venttiilityypit:

• Mäntäventtiilit: yleisiä erityisesti englanninkielisissä maissa ja monissa nykyaikaisissa tubissa.
• Rotaatioventtiilit: yleisempiä Keski-Euroopassa ja perinteisissä sinfoniaorkesterien soittimissa.

Sävelkorkeudet ja tyypit

Tubat voivat olla eri vireisiä; yleisimpiä ovat BBb-, CC-, F- ja Es-kieliset mallit. BBb ja CC ovat orkesterikäytössä yleisimpiä basso- ja kontrabassituuboja. C- ja CC-tuuba ovat suosittuja etenkin brittiläisissä orkestereissa (CC antaa hieman kirkkaamman soinnin ja helpottaa soittamista korkeammissa kohdissa), kun taas F- ja Es-tuubat ovat pienempiä ja yleisempiä soolo- ja kamarisetupsissa. Lisäksi on erikoismuotoja, kuten sousafoni (käytössä marssiyhtyeissä), helicon ja BBb- tai CC-contrabass-tuubat, sekä erilaisia muunnoksia jolla saadaan mukaan kompensointi tai lisäventtiileitä.

Historia lyhyesti

Nykyisen tuuban esi-isät olivat erilaisia alkeellisia bassivaskisoittimia kuten ophikleide ja serpent. Varsinainen moderni tuba kehitettiin 1800-luvun alkupuolella, ja ensimmäiset patentoidut mallit on liitetty saksalaisiin valmistajiin. Tuuba saavutti pian paikkansa sekä sotilas- että sinfoniaorkesterissa. Säveltäjät kuten Richard Wagner, Anton Bruckner, Gustav Mahler ja Richard Strauss alkoivat kirjoittaa tuballe merkittävämpiä osia orkesteriteoksiinsa, mikä vakiinnutti soittimen aseman. Myöhemmin tuballe alettiin säveltää myös soolomusiikkia ja konserttiteoksia.

Soittotekniikka ja ilma

Tubassa soittaminen vaatii paljon kontrolloitua hengitystä, hyvää tukilihaksistoa ja vahvaa huulikontrollia (embouchure). Toisin kuin moni luulee, tuuba ei ole pelkästään voimakas instrumentti: hyvin soivana ja hallittuna se pystyy soimaan erittäin hiljaa ja ilmaisemaan hienovaraisia dynaamisia nyansseja. Soitossa käytetään usein jalkatuella tai joko soittajan kehoa apuna suuren soittimen tukemiseksi (poikkeuksena sousafoni, joka kiinnittyy soittajan olkapäälle).

Nuotinnus ja rooli orkesterissa

Orkesterinuotit voivat olla joko concert pitch -muodossa tai transponoituja riippuen käytännöistä ja instrumentin vireestä. Tuban rooli orkesterissa on yleensä basso- tai bassokerroksen täyttäminen yhdessä kontrafagotin ja kontrabasson kanssa; se antaa vaakasuoran harmonisen pohjan ja voi tarvittaessa nousta esiin soiton kulminaatioissa. Monet sinfoniset crescendo- ja tehosplitit luottavat tuuban syvään sointiin.

Hoito ja huolto

Putkiston ja venttiilien säännöllinen puhdistus, venttiili- ja liukojen öljyäminen sekä suukappaleen desinfiointi ovat tärkeitä tuban toimivuuden kannalta. Koska tubat ovat suurikokoisia ja monimutkaisia instrumentteja, ammattilaiskorjaukset ja säädöt kannattaa teettää soitinhuollon ammattilaisella.

Erikoisvälineet ja variantit

Marssikäytössä tuttu sousafoni suunniteltiin John Philip Sousalle siten, että soitin kantautuu ja projisoi äänen eteenpäin. Helicon on samankaltainen rengasmainen malli, joka kiertää soittajan vartalon. Wagner-tyyppinen tuuba (Wagner-tuba) on eri instrumentti: se on sävelletty erityisesti Richard Wagnerin orkesteria varten ja yhdistää sarven ja tuuban piirteitä, mutta sitä käytetään harvoin nykyään.

Repertuaari ja tunnettuja soittajia

Tubat näyttävät luonteensa sekä orkesterissa että soolosoitossa. Tunnettuja tubasolistien nimiä ovat muun muassa Harvey Phillips ja Øystein Baadsvik, jotka ovat lisänneet tuban näkyvyyttä soolosoittimena. Säveltäjät ovat kirjoittaneet tuballe konserttoja, kamarimusiikkia ja monipuolisia uusia teoksia, jotka hyödyntävät instrumentin laajaa dynamiikkaa ja värisävyjä.

Yhteenvetona: tuuba on orkesterin suurin ja syvin vaskisoitin, jonka historia, tekniikka ja rooli ovat kehittyneet 1800-luvun alusta lähtien. Se on sekä voimakas että ilmeikäs instrumentti, jonka monipuolisuus kattaa orkesteribassosta herkkiin sooloteoksiin.

Hae kirjaimella