Claque (lausutaan: "clack") on pieni joukko ihmisiä oopperatalossa tai teatterissa, jotka tarkoituksella joko taputtavat kovaa (taputtavat) tai huutavat buu tietylle laulajalle tai esiintyjälle. Usein kyse on järjestäytyneestä ryhmästä, joka tietää etukäteen, mitä aikoo tehdä: milloin taputtaa, milloin buuata ja miten reagoida esiintyjän suoritukseen.
1800-luvulla oopperan esityksissä claque oli varsin yleinen ilmiö. Lahjakkaille tai vaikutusvaltaisille tahoille oli hyödyllistä, että esitystä ympäröi myönteinen vastaanotto — useimmiten rahalla palkitun claque-joukon avulla saatiin aikaan runsasta taputusta, huutoja ja kannustusta. Joku, joka piti tietystä laulajasta ja halusi hänen näyttäytyvän menestyneenä, saattoi siis maksaa ihmisille, jotka istuivat katsomon sopivassa kohdassa ja innostivat muuta yleisöä taputtamaan. Toisinaan samanlainen ryhmä palkattiin päinvastaisesti häiritsemään: hyssyttelemään, buuaamaan tai muuten vähättelemään kilpailijoita.
Usein laulajan oli maksettava rahaa claquelle, jotta tämä taputtaisi hänelle. Jos maksua ei suoritettu, claque saattoi hyssytellä tai buuata — käytännössä se oli eräänlaista kiristyksen muotoa. Tunnettu esimerkki on 1900-luvun alun maailmankuulu tenori Enrico Caruso, joka kieltäytyi maksamasta lahjuksia napolilaiselle claque-joukolle; seurauksena ryhmä buuasi hänen laulaessaan suositun suuren aariaa Una furtiva lagrima.
Historia ja sanan alkuperä
Sana claque tulee ranskasta, jossa se tarkoittaa "taputusta" tai "napautusta". 1800-luvulla Claque-järjestelyt olivat erityisen yleisiä Ranskan ja Italian teattereissa ja oopperoissa. Claque saattoi olla hyvin organisoitu: siinä saattoi olla eri tehtäviä tekeviä jäseniä, kuten äänekkäitä taputtajia, vihelijöitä tai buuaajia, ja usein ryhmää johti henkilö, joka antoi merkin oikeaan aikaan.
Miksi claque koetaan ongelmalliseksi?
- Epäoikeudenmukaisuus: palkatut aplodiryhmät vääristävät yleisön aitoa mielipidettä ja antavat osittain lavastetun kuvan esityksen onnistumisesta.
- Kiristys ja lahjonta: esiintyjiä voidaan painostaa maksamaan saadakseen suosiota, mikä on moraalisesti ja usein myös laillisesti arveluttavaa.
- Häirintä: buuaaminen ja tahallinen häirintä heikentävät esityksen laatua ja voivat pilata muiden katsojien kokemuksen.
Nykytilanne ja laajemmat merkitykset
Claquekäytäntöjen suosio laski 1900-luvulla, kun yleisökäyttäytyminen ja ammatilliset käytännöt muuttuivat — samalla oopperatalot alkoivat kiinnittää enemmän huomiota lipunmyyntiin, pressikutsuihin ja katsomon järjestykseen. Monissa maissa suora klaquetoiminta on nykyään harvinaisempaa, mutta ilmiön periaatteita nähdään edelleen eri muodoissa: esimerkiksi maksulliset some-arvostelut, järjestetyt suitsutukset tai vastaavasti mustamaalauskampanjat muistuttavat klaquen vaikutuskeinoja.
Samankaltaista järjestäytynyttä ja äänekästä kannatusta tai vastustusta esiintyy myös urheilutapahtumissa. Jalkapallo-otteluiden kannattajaryhmät voivat tehdä samanlaista meteliä ja vaikuttaa ottelun tunnelmaan, mutta useimmiten nämä ryhmät toimivat ilman suoraa rahallista palkkiota. Toisaalta otteluissa esiintyy myös turvallisuuteen, järjestykseen ja vastakkainasetteluun liittyviä ongelmia: kannattajaryhmien väkivalta sekä järjestyksenvalvojien kaksinaismoralismi tai väärinkäyttö voivat aiheuttaa häiriöitä. Usein seurat ja stadionit järjestävät vieraskannattajille erilliset alueet turvallisuussyistä.
Kuinka oopperatalot torjuvat sen?
Ooppera- ja teatteritalot ovat ottaneet käyttöön useita keinoja klaquen torjumiseksi: tiukempi lipunmyynti ja tarkempi seiuranta, kriitikoille ja presseille suunnatut paikat, katsomokäyttäytymisen säännöt sekä tarvittaessa turvallisuushenkilökunnan puuttuminen häiriöihin. Myös yleisön tiedottaminen siitä, mikä on kohteliasta käytöstä esityksen aikana, on osa ratkaisua. Joissain tapauksissa talot ovat julkisesti ilmoittaneet, että palkattuja aplodiryhmiä ei hyväksytä.
Yhteenvetona: claque on historiallisen oopperakulttuurin ilmiö, jossa pieni, usein palkattu ryhmä vaikutti esityksen vastaanottoon joko innostamalla tai häiritsemällä. Vaikka perinteinen claque on nykyään harvinaisempi, sen periaatteet — järjestetty kannatus tai vastustus, joskus rahallisesti motivoituna — näkyvät edelleen eri yhteyksissä, ja siksi niitä torjutaan sekä kulttuurisesti että järjestyksellisesti.