Partisaani – määritelmä, kansainvälinen oikeus ja sotavangin kriteerit

Mitä partisaani tarkoittaa, miten kansainvälinen oikeus suhtautuu aseistettuihin taistelijoihin ja millä kriteereillä henkilö määritellään sotavangiksi? Selkeä, ajankohtainen opas.

Partisaani on aseistettu taistelija, joka ei kuulu maan tai valtion vakinaisiin joukkoihin. Termi on peräisin italian sanasta partigiano, joka alun perin tarkoitti poliittisen puolueen tai ryhmän jäsentä, mutta sotilaallisessa kontekstissa partisaaneilla tarkoitetaan yleensä aseellista vastarintaa tai sissitoimintaa harjoittavia ryhmiä. Partisaaneilla ei ole itsessään erillistä, erityisoikeuksiin perustuvaa asemaa kansainvälisessä oikeudessa; sen sijaan heidän oikeudellinen kohtelunsa määräytyy sen mukaan, täyttävätkö he taistelijoille ja sotavangeille säädetyt ehdot.

Sotaoikeudessa (mm. Haagin säännökset 1907 ja Geneven III sopimus 1949) on perinteisesti käytetty neljää kriteeriä, joiden perusteella henkilö voidaan määritellä oikeudellisesti sotavangiksi (combatant / prisoner of war) vangitsemisen yhteydessä. Nämä kriteerit ovat:

1. Organisaation johdossa on joku, joka kantaa vastuun.
2. Ne voidaan tunnistaa merkistä tai merkistä, joka näkyy kauas.
3. He kantavat aseitaan avoimesti
4. Ne noudattavat toiminnassaan sotatapoja ja -lakeja.

Näiden periaatteiden tausta löytyy Haagin sotaoikeuden sääntelystä ja Geneven sopimuksen määräyksistä, joiden mukaan milloin militia- tai vapaaehtoisjoukot täyttävät edellä mainitut ehdot, niiden jäsenet voivat saada sotavangin (POW) suojan, kun heidät vangitaan. Käytännössä kriteerit tarkoittavat mm. järjestäytynyttä johtoa ja vastuuta, erottuvaa tunnistetta (esimerkiksi univormu tai selkeä tunnus), sitä että aseita käytetään näkyvästi etenkin taistelutilanteissa, sekä sitä että toiminta tapahtuu sodan lakien ja tapojen puitteissa (esim. ei tahallisia hyökkäyksiä siviilejä vastaan).

Vuoden 1977 kahdessa lisäpöytäkirjassa (erityisesti Lisäpöytäkirja I) täsmennettiin ja lievennettiin käytäntöjä siltä osin kuin partisaanit ja sissiryhmät toimivat miehitetyllä alueella tai epäsäännöllisin keinoin. Lisäpöytäkirja I katsoo, että joissain tilanteissa riittää, että asetta kannetaan avoimesti vain taistelutilanteissa tai aina kun taistelijat ovat näkyvissä viholliselle, jotta heitä voidaan pitää laillisesti taistelijoina. Tiedostettu peruste on käytännön ja turvallisuuden huomioon ottaminen sissitoiminnassa (esimerkiksi miehitetyillä alueilla erillisten tunnusten käyttäminen voi olla mahdotonta tai vaarallista).

Merkittäviä täsmennyksiä:

• Allekirjoitetut sopimukset ja käytäntö: Geneven sopimus III ja sen tulkinnat määrittelevät sotavangin oikeudet (mm. suojelu, oikeus ihmisarvoiseen kohteluun ja säännöllinen kuuleminen). Haagin säännökset liittävät sotilaallisen organisaation muotoon ja toimintaan.
• Jos kriteereitä ei täytetä: Henkilö, joka ei täytä edellä mainittuja ehtoja, voi jäädä siviilin tai ns. laittoman taistelijan (unlawful combatant) asemaan. Tällöin hän ei automaattisesti saa sotavangin kaikkia etuoikeuksia, mutta hänellä on silti kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ja yleisten oikeusturvaperiaatteiden mukaiset vähimmäissuojaoikeudet (mm. Common Article 3 tilanteissa ihmisenkaltainen kohtelu ja oikeus oikeudenkäyntiin rikossyytteissä).
• Käytäntö ja tulkinnat vaihtelevat: Eri valtioiden oikeuskäytännöt ja kansainvälisten tuomioistuinten ratkaisut ovat toisinaan pohtineet, milloin partisaanit täyttävät vaaditut kriteerit. Tilanteissa, joissa siviilien ja taistelijoiden rajat hämärtyvät, arviointi tapahtuu tapauskohtaisesti.

Historian tunnettuja esimerkkejä partisaani- ja sissitoiminnasta ovat toisen maailmansodan vastarintaliikkeet (esim. neuvostopartisaanit, jugoslavialainen partisans-liike, Ranskan résistance). Näissä tapauksissa paikalliset olosuhteet, tapahtumien luonne ja vastaanottavan valtion suhtautuminen määräsivät usein sen, miten vangitut taistelijat jaettiin oikeudellisesti—sotavangeiksi vai rikosoikeudellisesti vastuuseen saatettaviksi.

Yhteenvetona: termi partisaani kuvaa yleensä epäsäännöllistä aseellista taistelijaa tai vastarintaryhmää, mutta hänen oikeudellinen asemansa kansainvälisen oikeuden näkökulmasta riippuu siitä, täyttääkö hän taistelijan tai sotavangin kriteerit. Vuoden 1977 lisäpöytäkirjat helpottivat joissain tilanteissa vaatimusta avoimesti kannettavasta aseesta, mutta perusperiaatteet järjestäytyneisyydestä, tunnistettavuudesta ja sodan lakien noudattamisesta säilyvät keskeisinä.

Hae kirjaimella