Etelä-Carolinan siirtokunta – historia, perustaminen ja brittiläinen aika

Tutustu Etelä-Carolinan siirtokunnan historiaan, perustamiseen ja brittiläiseen aikaan — Lords Proprietors, kuvernöörit ja Karoliinien vaikutus siirtomaa-aikaan.

Etelä-Carolinan provinssi (tunnetaan myös nimellä Etelä-Carolinan siirtokunta) oli alun perin osa Brittiläisen Amerikan Carolinan provinssiä. Vuonna 1776 maakunnasta tuli Yhdysvaltain Etelä-Carolinan osavaltio. Siirtokunnan historia kytkeytyy läheisesti 1600–1700-lukujen siirtolaishankkeisiin, plantaasitalouteen ja Britannian hallinnon laajenemiseen Pohjois-Amerikassa.

Perustaminen ja nimi

Alkujaan alue tunnettiin nimellä "Carolana" ja se annettiin Englannin kuningas Kaarle II:n suosiollisella myöntötodistuksella 1663 eräälle kahdeksan aatelisen ryhmälle, jota kutsuttiin Lords Proprietors eli lordipäälliköiksi. Heille annettiin laajat hallinnolliset oikeudet ja maa-alueen kehittämistehtävä.

Projektiin liittyi myös utopistisia ja hallinnollisia suunnitelmia: 1669 laadittiin mm. The Fundamental Constitutions of Carolina, jonka valmisteluun osallistuivat mm. Lord Shaftesbury ja filosofi John Locke. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut täysin alkuperäisessä muodossaan, ja siirtokunnan kehitys muotoutui käytännön olojen mukaan.

Asutus, talous ja väestö

Etelä-Carolinaan saapui monipuolinen joukko siirtolaisia: englantilaisia, skotteja, ranskalaisia hugenotteja sekä myöhemmin saksalaisia ja muita eurooppalaisia. Suuri osa plantationeista syntyi barbadostlaisvaikutteisesti, kun Karibialta tulleet plantaasiyrittäjät toivat mukanaan kasvinviljelyosaamista.

• Keskeiset viljelykasvit olivat riisi ja indigokasvi; riisinviljely varsinkin rannikko- ja kosteikkoalueilla nosti alueen taloudellisen merkityksen.
• Korkean tuottavuuden taustalla oli kuitenkin orjatyövoiman käyttö: afrikkalaisia orjia tuotiin siirtokuntaan laajamittaisesti, mikä muokkasi yhteiskuntaa ja demografiaa.
• Carolinan suurin kaupunki Charles Town (nykyinen Charleston) perustettiin 1670 ja siitä tuli siirtokunnan tärkein satama- ja kaupallinen keskus.

Konfliktit ja hallinnon muutos

Siirtokunta kohtasi sekä alueellisia että kansainvälisiä haasteita: kilpailu espanjalaisten ja ranskalaisten siirtomaiden kanssa sekä paikalliset konfliktit alkuperäisväestön kanssa vaikuttivat turvallisuuteen ja talouteen. Erityisen raskas kokemus oli Yamasee-sota (1715–1717), joka heikensi proprietäärien asemaa ja aiheutti laajaa epäluottamusta.

Vuonna 1712 Karoliinan provinssi jakautui virallisesti Pohjois- ja Etelä-Carolinan provinsseihin. Vuoteen 1729 mennessä molemmista provinsseista tuli Britannian kuninkaallisia siirtomaita eli royal colonies, kun kruunu otti suoremman hallinnan proprietaarijärjestelmän sijaan.

Brittiläinen aika 1700-luvulla

Royal-kautena Etelä-Carolinan hallinto muuttui: kuvernöörejä nimitettiin suoraan kuninkaallisesta hallinnosta ja kolonialaitokset integroitui entistä tiukemmin osaksi Britannian imperiumia. Tällöin myös kauppapolitiikka, verotus ja sotilaallinen puolustus olivat läheisemmin sidoksissa metropolivaltaan.

Yksi merkittävistä kruunun nimittämistä kuvernööreistä oli Lordi Charles Montagu (1741–1784), joka toimi Etelä-Carolinan provinssin kuninkaallisena kuvernöörinä vuosina 1766–1773. Hänen kautensa sijoittui aikaan, jolloin suhteet Britannian hallintoon kiristyivät, mikä lopulta johti kapinaliikkeisiin 1770-luvulla.

Poliittinen murros ja itsenäistyminen

1700-luvun loppupuolella, kun Britannian ja siirtokuntien välit jännittyivät verotuksen ja edustuksellisen oikeuden vuoksi, Etelä-Carolina liittyi muiden siirtokuntien joukkoon vastustamaan metropolia. Vuonna 1776 Etelä-Carolinan provinssista muodostettiin itsenäinen osavaltio ja se liittyi myöhemmin Yhdysvaltojen perustamiseen.

Perintö

Etelä-Carolinan provinssin aika vaikutti merkittävästi alueen sosiaaliseen ja taloudelliseen rakenteeseen. Plantaasitalous, orjuus ja etninen monimuotoisuus muovasivat yhteiskuntaa pitkälle 1800-luvulle. Samalla siirtokunnan hallinnolliset muutokset – proprietaarijärjestelmästä kuninkaallishallintoon ja lopulta itsenäisyyteen – heijastavat laajempia trendejä Britannian siirtomaapolitiikassa Pohjois-Amerikassa.

Hae kirjaimella