Turkistaminen: kulttuurinen ja kielellinen assimilaatio Turkissa

Turkistaminen: syvä katsaus kulttuuriseen ja kielelliseen assimilaatioon Turkissa — historia, vaikutukset ja vähemmistöjen kokemukset Atatürkin aikakaudesta nykypäivään.

Turkistaminen oli prosessi, jossa kulttuurisesti, kielellisesti tai etnisesti ei-turkkilainen alue muutettiin kulttuurisesti, kielellisesti tai etnisesti turkkilaiseksi alueeksi. Turkistaminen oli joskus vapaaehtoista ja joskus pakollista. Turkki oli ennen turkkilaisten saapumista monien eri etnisten ryhmien koti. Näihin ryhmiin kuuluivat muun muassa kreikkalaiset, kurdit ja armenialaiset. Nämä ryhmät olivat joutuneet vuosisatoja kestäneen kulttuurisen assimilaation kohteeksi. Mustafa Kemal Atatürkin aikana nämä ryhmät joutuivat kuitenkin toisen turkistamisen aallon kohteeksi, joka tällä kertaa kohdistui heidän kieliinsä.

Mitkä ilmiöt kuuluvat turkistamiseen?

Turkistamisella tarkoitetaan laajasti kaikkia niitä poliittisia, kulttuurisia ja sosiaalisia toimia, joiden tavoitteena oli tai on omaksuttaa turkkilainen identiteetti, kieli ja käytännöt alueilla, joilla asuu tai asui ei-turkkilaisia ryhmiä. Tähän kuuluvat esimerkiksi:

• kielten rajoittaminen ja koulutuksen tarjoaminen vain turkiksi;
• paikannimien muuttaminen turkkilaisiksi;
• virallisten ja julkisten instituutioiden yhdenmukaistaminen kansalliseksi (esim. lainsäädäntö, armeija, koulutuspolitiikka);
• pakolliset tai kannustetut nimeämis- ja sukunimimuutokset;
• vähemmistöjen taloudellinen ja poliittinen painostus, joka johtaa assimilaation välttämättömyyteen sosiaalisen nousun vuoksi.

Historiallinen tausta

Ottomaanien valtakunnassa monikulttuurisuus oli pitkään arkipäivää: eri kansoilla oli tiettyjä uskonnollisia ja oikeudellisia autonomioita (millet-järjestelmä). 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku toivat mukanaan valtiollisen kansallisvaltiokehityksen, ja kansallismielisyys vahvisti pyrkimyksiä yhtenäistää yhteiskunta etnisten ja kielellisten rajojen yli. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen ajanjakso, vuoden 1923 tasavallan syntyminen ja siihen liittyvät kansainväliset sopimukset (kuten väestönvaihto Kreikan kanssa) tekivät Turkista entistä yhtenäisemmän kansallisvaltion rakentamisen näyttämön.

Atatürkin uudistukset ja kielipolitiikka

Mustafa Kemal Atatürkin johtamat uudistukset 1920–1930-luvuilla keskittyivät modernin, sekulaarin ja kansallinen identiteetin rakentamiseen. Tähän liittyi muun muassa:

• kielen reformi ja latinalaisen aakkoston käyttöönotto (1928), joka muuttikin kirjoitusjärjestelmää ja vaikutti kielellisiin käytäntöihin;
• kansallisen koulutusjärjestelmän laajentaminen ja turkin kielen aseman vahvistaminen valtion kielenä;
• sukunimilaki (1934) ja muut toimet, jotka kannustivat ottamaan turkkilaisilta kuulostavia nimiä;
• paikannimien ja osin kulttuuriperinnön uudelleennimeäminen.

Nämä toimet pakottivat monia vähemmistöjä sopeuttamaan käytäntöjään ja identiteettiään, ja ne näkyivät myös kielten vähenemisenä julkisessa elämässä.

Vähemmistöt ja seuraukset

Turkistamisen kohteina ovat olleet muun muassa kreikkalaiset, armenialaiset, kurdit, assyrialaiset, juutalaiset ja muita alueella asuneita kansanryhmiä sekä pohjoisilta alueilta tulleet etniset ryhmät kuten tšerkessit. Seurauksia ovat olleet:

• kielten ja perinteiden katoaminen tai marginalisoituminen;
• pakko- ja väestönsiirrot (esim. 1923 Kreikan ja Turkin välinen väestönvaihto) sekä väkivaltaiset tapahtumat, jotka ovat johtaneet väestörakenteen muutoksiin;
• taloudelliset ja oikeudelliset toimet, kuten Varlık Vergisi (1942), jotka ovat epäsuorasti lisänneet paineita vähemmistöjä kohtaan;
• pitäytymisen, näkyvyyden ja poliittisten oikeuksien rajoitukset.

Keinot: pakko, kannusteet ja volyyminen assimilaatio

Turkistaminen ei aina ollut pelkästään pakottamista, vaan myös sosiaalisten ja taloudellisten kannustimien kautta tapahtuvaa omaksumista. Keskeisiä keinoja olivat:

• koulutuspolitiikka ja kielikoulutus;
• lainsäädäntö ja viranomaiskäytännöt, jotka suosivat turkkilaista kulttuuria ja kieltä;
• median ja kirjallisuuden tukeminen turkkilaisen kansallisen kertomuksen edistämiseksi;
• paikannimien muutokset ja historiallisten muistomerkkien tulkintojen ohjaaminen;
• väkivallan ja pakkokeinojen käyttö tietyissä historiallisissa tilanteissa.

Nykytila ja viimeaikaiset muutokset

Viime vuosikymmeninä Turkissa on nähty sekä avautumista että takapakkeja vähemmistöjen oikeuksien suhteen. EU-jäsenyyttä tavoiteltaessa 2000-luvun alussa tehtiin oikeudellisia uudistuksia, jotka helpottivat esimerkiksi joitakin kielten käyttömahdollisuuksia mediassa ja opetuksessa. Samalla poliittinen jännite, turvallisuuspoliittinen tilanne ja kansallismielinen retoriikka ovat ajoittain johtaneet rajoitusten kiristymiseen.

Esimerkiksi kurdin kielen julkinen käyttö ja koulutusmahdollisuudet ovat eläneet vaiherikasta kehitystä 1900-luvun loppupuolelta lähtien: ajoittain rajoitettu, ajoittain sallittu, ja 2000-luvulla nähtiin laajempia keskusteluja kielioikeuksista. Sama muutosherkkyys koskee muisto- ja alkuperäiskysymyksiä, joiden avoin käsittely on ollut poliittisesti latautunutta.

Perintö ja muistelu

Turkistamisen perintö on monitasoinen. Toisaalta se on osaltaan vaikuttanut siihen, että nykyinen turkkilainen kulttuuri on sekoitus länsimaisia, islamilaisia ja itäisen turkkilaisuuden piirteitä sekä alueen vanhempia perinteitä, mukaan lukien shamanistisia vaikutteita. Toisaalta prosessi on johtanut kielten, traditioiden ja paikallisten yhteisöjen menetyksiin ja traumaan, joiden käsittely, palauttaminen ja muistaminen ovat edelleen ajankohtaisia teemoja.

Keskustelun suunta

Nykykeskusteluissa korostuvat usein oikeudet, tunnustaminen ja monikulttuurisuuden hyväksyminen. Monet tutkijat, aktivistit ja yhteisöt vaativat vahvempaa vähemmistöjen oikeuksien suojelua, historiallista tunnustamista ja kulttuuriperinnön säilyttämistä. Samalla käydään kiistaa siitä, miten yhdistää kansallinen yhtenäisyys ja kulttuurinen monimuotoisuus ilman pakottavaa assimilaatiota.

Yhteenveto: Turkistaminen on pitkäaikainen ja monisyinen prosessi, joka on sisältänyt sekä vapaaehtoisia että pakottavia elementtejä. Sen seuraukset näkyvät yhä kielissä, kulttuureissa, paikannimissä ja yhteiskunnallisissa rakenteissa. Avoin historiallinen keskustelu, oikeudenmukaiset politiikat ja vähemmistöjen oikeuksien turvaaminen ovat keskeisiä keinoja käsitellä tämän prosessin perintöä.

Hae kirjaimella