Kieli on ihmisten normaali tapa kommunikoida. Vain ihmiset käyttävät kieltä, vaikka muut eläimet viestivät omilla tavoillaan. Kielen tarkkaa toimintaa ja rakennetta selvittää kielitiede, joka kattaa muun muassa äännejärjestelmän, sanaston, muodonmuodostuksen ja lauseopin.
Ihmiskielessä on syntaksi, joukko sääntöjä, joiden avulla sanat yhdistetään toisiinsa väitteiksi ja kysymyksiksi. Kielen rakenne jakautuu tavallisesti seuraaviin osiin: fonologia (äännejärjestelmä), morfologia (sananmuodostus), syntaksi (lauseen rakenne), semantiikka (merkitykset) ja pragmatiikka (kielen käyttötilanteisiin liittyvät merkitykset). Kieli muuttuu ajan myötä: uusia sanoja syntyy, merkitykset vaihtuvat ja ääntämys elää. Toisin kuin ihmisten kieli, monilla eläimillä on hyvin rajattu sarja kutsuääniä tai eleitä, joilla on ennalta määrättyjä merkityksiä.
Muodot ja välitystavat
Kieli voi toteutua monin tavoin: puhumalla, kirjoittamalla tai liikuttamalla käsiä ja kehoa viittomiksi. Nämä eri modaalisuudet ovat periaatteessa rinnastettavissa: viittomakielet ovat täysivaltaisia kieliä, joilla on oma rakenne ja syntaksi. Kielen olemus ei riipu siitä, käytetäänkö ääntä vai visuaalisia merkkejä; tärkeintä ovat järjestelmällisyys ja kyky välittää monimutkaisia merkityksiä. Jopa osa ihmisten viestinnästä ei ole kieltä, esimerkiksi katseet, ilmeet ja eleet — ks. ei-sanallinen viestintä.
Kielet toimivat myös ajattelun välineinä: ihmiset käyttävät kieltä mielessään suunnitelmien tekemiseen, muistamiseen ja päättelyyn. Kielten rakenne voi vaikuttaa siihen, miten puhujat jäsentävät maailmaa, mutta kieli ja ajattelu ovat erillisiä ilmiöitä, joita tutkitaan kognitiivisessa kielitieteessä.
Kielen moninaisuus ja merkitykset
Sana kieli voi arkikielessä tarkoittaa monia asioita. Se voi viitata alueelliseen tai yhteisölliseen puhekieleen, ihmisen puhekykyyn tai abstrakteihin formaaleihin järjestelmiin. Alla oleva luettelo kuvaa tyypillisiä merkityksiä:
- yhteisön tai maan kieli
- puhekyky
- muodollinen kieli matematiikassa, logiikassa ja tietojenkäsittelyssä
- viittomakieli kuuroille (kuuroille, jotka eivät kuule).
- eräänlainen kouluaine
Kielen omaksuminen ja vaihtelu
Lapset oppivat äidinkielensä huolellisessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa: kieliopilliset rakenteet muodostuvat vähitellen altistuksen ja käytön kautta. Aikuiset voivat oppia uusia kieliä koko elämänsä ajan, mutta kielenoppimisen helppous vaihtelee tilanteiden ja motivaation mukaan. Kielet myös eroavat toisistaan: murteet, rekisterit ja kontaktikielet syntyvät historiallisten, sosiaalisten ja maantieteellisten tekijöiden seurauksena.
Kirjoitusjärjestelmät ja standardointi
Monilla kielillä on kirjoitusjärjestelmä, joka voi perustua foneemeihin (äänteisiin), morfeemeihin (merkityksellisiin osiin) tai symboleihin. Standardoitujen kielimuotojen synty liittyy usein valtion, koulutuksen ja median rooliin. Kirjakieli ja puhekieli voivat erota toisistaan merkittävästikin.
Kielen muutokset, sukupuutto ja suojelu
Kielet muuttuvat jatkuvasti: sanoja lainataan, kielioppi kehittyy ja äännejärjestelmät muuttuvat sukupolvien myötä. Toisaalta monet kielet ovat uhanalaisia. Unescon mukaan 2 500 kieltä on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Uhan syitä ovat mm. väestön siirtyminen, assimilaatio, globalisaatio ja valtion politiikat. Kielen elvyttäminen ja suojeleminen vaativat dokumentointia (äänitekniikkaa, tekstikorpuksia), koulutusta äidinkielenä ja yhteisölähtöisiä toimenpiteitä.
Kielitiede on sekä kuvailevaa että soveltavaa: se dokumentoi kieliä ja niiden muunnelmia, kehittää kieliteknologiaa (konekäännös, puheentunnistus) ja tarjoaa työkaluja kielten opetukseen ja säilyttämiseen. Ymmärtämällä, miten kielet toimivat ja muuttuvat, voimme tukea kielellistä monimuotoisuutta ja viestinnän rikkautta tuleville sukupolville.