Billupsin neon-risteysopastin Grenadassa — 'Stop–DEATH–Stop' ja historia
Billupsin neon-risteysopastin Grenadassa: harvinainen 1930-luvun "Stop–DEATH–Stop" -opaste, kovaääninen sireeni ja dramaattinen rautatiehistoria.
Billups Neon Crossing Signal oli erikoisopaste, joka varoitti henkilö- ja kuorma-auton kuljettajia junan tulosta. Se sijoitettiin vaaralliseen Illinois Central -rautatien risteykseen Mississippin osavaltion valtatie 7:llä Grenadassa, Mississippissä. Opastin tuli tunnetuksi räikeästä ulkonäöstään ja voimakkaasta varoitusäänestään, ja se poikkesi selvästi tavallisista risteysvaloista ja puomeista.
Suunnittelu ja ulkonäkö
Signaalin pystytti 1930-luvun puolivälissä keksijä Alonzo Billups. Billups ja rautatieyhtiö olivat huolissaan turvallisuudesta, sillä risteyksessä sattui useita onnettomuuksia junien ja moottoriajoneuvojen välillä. Hän halusi, että radan yli menevät autoilijat tietäisivät junan olevan tulossa, ja hän halusi tehdä sen hyvin näkyvästi.
Billupsin opastin rakennettiin jättimäisen teräksisen portaalin muotoon, joka ulottui koko valtatien yli. Tämä muistuttaa Pohjois-Amerikassa nykyään käytettäviä risteysopastimia; Billupsin opastin saattoi olla ensimmäinen kerta, kun tällainen portaalimallinen opastin rakennettiin. Suuren portaalin molemmin puolin oli kaksi samanlaista vilkkuvaa punaista valoa kuin nykyäänkin, ja niiden yläpuolella oli jättimäisiä neonkylttejä. Kylttien valoissa luki "Stop-DEATH-Stop" ja neonvalokuvioissa oli pääkallo ja ristiluut – tarkoituksena oli herättää kuljettajissa välitön varovaisuus.
Lisäksi opastimessa oli vilkkuvat neonvalonuolet, jotka osoittivat junan suuntaan kertoakseen kuljettajille, mihin suuntaan juna oli tulossa. Billups Neon Crossing Signalilla oli jopa erityinen tapa varoittaa kuljettajia äänellä: nykyisin käytettävien sähköisten tai elektronisten kellojen sijasta tässä opastimessa käytettiin erittäin kovaäänistä ilmatorjuntasireeniä, mikä teki varoituksesta vaikeasti sivuutettavan.
Toimintaongelmat ja ylläpito
Signaali ei kuitenkaan toiminut virheettömästi. Toisen maailmansodan alettua neonia oli vaikea saada. Lisäksi opastimella oli sähköongelmia ja mekaanista kulumista. Usein ilmahyökkäyssireeni soi, vaikka junaa ei ollut tulossa, ja joskus se ei lakannut ennen kuin rautatie lähetti korjausmiehistön paikalle. Väärin lauetut tai jatkuvat sireenihälytykset aiheuttivat sekä pelkoa että ärsytystä paikallisille asukkaille ja tienkäyttäjille, ja järjestelmän ylläpito oli kallista.
Poisto ja perintö
Tämän tyyppisiä erikoisopastimia ei sen jälkeen enää koskaan laajamittaisesti rakennettu. Syitä olivat muun muassa yllä mainitut luotettavuus- ja huolto-ongelmat, muuttuvat turvallisuusstandardit sekä materiaalipula sodan aikana. Ainoa koskaan rakennettu Billupsin kaltainen opastin purettiin alle kahdenkymmenen vuoden kuluttua pystyttämisestään.
Billupsin neon-risteysopastin jää kuitenkin historian mielenkiintoiseksi esimerkiksi siitä, miten kekseliäisyys ja voimakas visuaalinen ilme pyrittiin yhdistämään liikenneturvallisuuteen ennen nykyisten standardoitujen vilkkuvalojen ja puomien yleistymistä. Sen tarina havainnollistaa myös sitä, kuinka tekninen toteutus ja ylläpidettävyys voivat ratkaista, jääkö hyvä idea käytäntöön vai katoako se historian hämäriin.
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mikä oli Billups Neon Crossing Signal?
V: Billups Neon Crossing Signal oli erityinen signaali, jolla varoitettiin henkilö- ja kuorma-auton kuljettajia junan tulosta. Se sijoitettiin vaaralliseen Illinois Central -rautatien risteykseen Mississippin osavaltion valtatie 7:llä Grenadassa, Mississippissä.
K: Kuka keksi Billups Neon Crossing Signalin?
V: Billups Neon Crossing Signalin keksi Alonzo Billups 1930-luvun puolivälissä.
K: Miksi Billups keksi tämän signaalin?
V: Herra Billups ja rautatieyhtiö olivat huolissaan; risteyksessä tapahtui paljon onnettomuuksia junien ja moottoriajoneuvojen välillä, joten hän halusi, että radan ylittävät autoilijat tietäisivät, että juna on tulossa, ja hän halusi tehdä sen hyvin suurella tavalla.
K: Miltä opastin näytti?
V: Opastin rakennettiin jättimäisen teräksisen telineen muotoon, joka ulottui koko valtatien yli, ja siinä oli samanlaiset vilkkuvat punaiset valot kuin nykyäänkin, ja sen päällä oli jättimäisiä neonkylttejä suuren telineen molemmin puolin. Opasteissa luki "Stop-DEATH-Stop" sekä neonpääkallo ja -ristiluut, ja neonvalonuolet osoittivat junaa kohti, jotta kuljettajat näkisivät, mihin suuntaan juna oli tulossa.
Kysymys: Miten tämä opastin varoitti kuljettajia saapuvasta junasta?
V: Visuaalisten varoitusten lisäksi tämä opastin käytti myös ääntä - nykyisin käytettävien sähköisten tai elektronisten kellojen sijasta se käytti hyvin kovaäänistä ilmahyökkäyssireeniä varoittaessaan kuljettajia saapuvasta junasta.
K: Miksi tämäntyyppistä opastinta ei rakennettu enää koskaan toisen maailmansodan alettua?
V: Toisen maailmansodan alkamisen jälkeen neon oli vaikea saada näihin signaaleihin, ja niillä oli myös sähköongelmia, kuten se, että niiden ilmahyökkäyssireeni alkoi usein soida, vaikka junaa ei ollutkaan tulossa, ja ne eivät sammuneet ennen kuin rautatieyhtiön korjaajat tulivat paikalle. Siksi näitä erikoisopastimia ei enää koskaan rakennettu toisen maailmansodan alettua.
Kysymys: Kuinka kauan tämä erityinen risteysopastin kesti ennen kuin se poistettiin käytöstä? V: Tämä risteysopastin kesti alle kaksikymmentä vuotta, ennen kuin se purettiin toisen maailmansodan alettua, koska valmistukseen tarvittavia materiaaleja ei ollut riittävästi ja sen ilmahälytyssireenijärjestelmässä oli sähköongelmia.
Etsiä