Kromofori on molekyylin osa, joka vastaa sen väristä.
Väri syntyy, kun molekyyli absorboi tiettyjä näkyvän valon aallonpituuksia. Se läpäisee tai heijastaa vain muita aallonpituuksia, mikä aiheuttaa näkemämme värin.
Biologisissa molekyyleissä, jotka vangitsevat tai havaitsevat valoenergiaa, kromofori on se osa molekyylistä, joka reagoi, kun valo osuu siihen.
Kromoforit tuottavat väriä kromatofooreissa, jotka ovat pigmenttiä sisältäviä ja valoa heijastavia soluja, joita esiintyy monissa eläimissä.
Kromoforin toiminta perustuu elektronien siirtymiin molekyylin eri energiatilojen välillä. Yleisimmin absorptio liittyy π-elektronijärjestelmiin, joissa konjugoituneet kaksoissidokset alentavat energianerotusta korkeimman täyden elektroniorbitaalin (HOMO) ja alimman tyhjän elektroniorbitaalin (LUMO) välillä. Mitä laajempi konjugaatio on, sitä pienempi energiahypähdys ja sitä pidemmät aallonpituudet (punaisempi valo) imeytyvät.
Värin säätelyä molekyylitasolla: pienetkin kemialliset muutokset voivat siirtää absorptiota. Esimerkiksi elektroniluovuttavat tai -vetävät sivuryhmät (auxokromit) muuttavat elektronijakaumaa ja voivat aiheuttaa niin sanotun bathokromisen (punasiirtymä) tai hypsochromisen (sinisiirtymä) muutoksen. Lisäksi liuotin, pH ja molekyylin ympäristö vaikuttavat usein absorptioon ja siten havaittavaan väriin.
Useita tyypillisiä kromoforeja ja niiden biologisia merkityksiä:
- Klorofylli – kasvien ja levien fotosynteesin pääpigmentti; absorboi punaista ja sinistä valoa ja heijastaa vihreää.
- Heemi – hemoglobiinin ja muiden hemiproteiinien osa; antaa veren punaisen värin ja sitoutuu happeen.
- Retinali – silmän valoa aistivissa proteiineissa (esim. rodopsiini) tapahtuvat isomerisaatiot käynnistävät näkösignaalin.
- Karotenoidit – kasveissa ja eläimissä esiintyviä oransseja/punaisia pigmenttejä, jotka suojaavat valovauroilta ja toimivat valonsuodattimina.
- Melaniini – ihon, hiusten ja silmien tummaa pigmenttiä tuottava kompleksi, joka absorboi laajasti näkyvää ja UV-valoa.
Kromoforit eivät aina vain absorboi valoa; monet niistä myös emittoivat valoa takaisin muodossa, joka on energialtaan pienempi kuin absorboitu valo. Tämä ilmiö näkyy fluoresenssina tai fosforesenssina ja on perusta monille biologisille merkinnöille ja teknisille sovelluksille, kuten fluoresenssimikroskopialle ja biosensoreille.
Eläinten värityksessä pigmenttikromatofoorien lisäksi esiintyy rakenteellista väritystä, joka syntyy valon interferenssistä ja sironnasta (esim. siipien helmiäisväri, iridoforit). Näissä tapauksissa kromoforit voivat täydentää rakenteellista efektiä tai toimia yhdessä sen kanssa.
Kemian ja teollisuuden näkökulmasta kromoforien suunnittelu on keskeistä väriaineiden, indikaattorien ja valoherkkien materiaalien kehittämisessä. Väriä voidaan säädellä laajentamalla konjugaatiota, lisäämällä auxokromeja tai muuttamalla molekyylin kolmiulotteista ympäristöä. Spektroskopia (UV–vis) on työkalu, jolla kromoforien absorptiota mitataan ja analysoidaan.
Yhteenvetona: kromofori on se osa molekyyliä, joka määrää, mitä aallonpituuksia valo imee, ja siten minkä värisen koemme. Sen toimintaa hallitsevat molekyylin elektronirakenne, konjugaatio, sivuryhmät ja ympäristö, ja kromoforeilla on keskeinen rooli sekä luonnossa (fotosynteesi, näkö, pigmentit) että teknologiassa (väriaineet, anturit, fluoresenssimerkit).
