Feministinen antropologia on teoria, jossa yhdistyvät antropologia (ihmistutkimus) ja feminismi (poliittinen liike naisten oikeuksien puolesta). Feminismi alkoi tuntuvasti vaikuttaa antropologiaan 1970-luvulla, jolloin tutkijat alkoivat kyseenalaistaa perinteisen antropologian androentrisyyttä ja naisten työn ja kokemusten systemaattista sivuuttamista. Feministinen antropologia muutti sen, miten tutkijat suhtautuvat kenttätutkimukseen, aineiston tulkintaan ja teorianmuodostukseen: tutkimukseen alettiin aktiivisesti sisällyttää naisten ääniä, arjen kertomuksia ja sukupuolen sosiaalista rakentumista.

Keskeisiä teoreettisia panoksia feministiselle antropologialle ovat muun muassa kysymykset sukupuolen ja biologian erottelusta, gender (sukupuoli sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä) -näkökulman korostamisesta sekä analyysit taloudellisesta, poliittisesta ja symbolisesta valtasuhteesta. Tunnettuja esimerkkejä 1970–80‑lukujen avainteoreettisista kirjoituksista ovat Sherry Ortnerin ja Michelle Z. Rosaldon pohdinnat naisten asemasta sekä Gayle Rubinin ja muiden työ, joka vei sukupuolen analyysin laajempaan keskusteluun.

Metodologiset muutokset ovat olleet ratkaisevia: feministinen antropologia on vienyt eteenpäin reflektoivaa kenttätyötä, jossa tutkijan oma asema, sukupuoli ja valta-asema tunnistetaan osana aineiston tuottamista. Tutkimusmenetelmät ovat laajentuneet ja muotoutuneet muun muassa seuraavasti:

  • elämäkertatutkimus ja suulliset historiat, joilla dokumentoidaan naisten kokemuksia ja arkea;
  • tarkoituksellinen osallistuva havainnointi naisten tiloissa ja töissä, myös kotitalouksien sisällä;
  • refleksiivisyys: tutkijan aseman, etujen ja rajojen eksplisiittinen käsittely tutkimuksessa;
  • kvalitatiiviset ryhmähaastattelut ja fokusryhmät, jotka antavat äänen yhteisöjen jäsenille;
  • yhteisölähtöiset ja osallistavat lähestymistavat, joissa tutkimus voi toimia myös yhteisön tukena tai vaikuttamisen välineenä.

Feministisen antropologian tutkimuskohteet ovat olleet laajoja: perheen- ja sukupuolijärjestelmät, hoiva- ja kotityö, taloudellinen osallistuminen, seksuaalisuus, väkivalta ja ruumiin politiikat sekä symboliset käytännöt ja uskonnolliset normit, jotka muovaavat sukupuolirooleja. Lisäksi feministinen antropologia on ollut tärkeässä asemassa tutkimatta linkkejä sukupuolen, luokan, etnisyyden ja kolonialismin välillä, ennen kaikkea pyrkimyksissä ymmärtää ristikkäiset (intersectional) kokemukset eri konteksteissa.

Vaikutukset ovat sekä tieteellisiä että yhteiskunnallisia: feministinen antropologia on muuttanut kurssikirjallisuutta, opetusohjelmia ja kenttätutkimuksen käytäntöjä, ja samalla se on tuonut tutkijoiden piiriin enemmän naistutkijoita ja moninaisuutta. Se on myös vaikuttanut politiikkaan, kehitysyhteistyöhön ja ihmisoikeustyöhön tuomalla esiin käytäntöjä ja kokemuksia, joita aiemmin ei huomioitu.

Samalla ala on kohdannut kritiikkiä ja itsekritiikkiä. Yksi keskeinen kritiikin kohde on ollut vaara essentialismiin — eli olettaa, että "naisten kokemukset" olisivat homogeenisia ja universaaleja — sekä länsimaisen feminismin tendency levittää omia normejaan ja käsityksiään muihin kulttuureihin. Tämän vuoksi feministinen antropologia on viime vuosikymmeninä korostanut kulttuurisensitiivisyyttä, paikallisten äänten etusijaa ja dekolonisoivia lähestymistapoja. Lisäksi kentällä on laajennettu näkökulmia koskemaan myös queer‑, sukupuolentutkimuksen ja trans‑kysymysten liitoksia antropologiaan.

Tulevaisuuden suuntauksissa näkyy entistä enemmän dekolonisaation, moninaisuuden ja teknologian vaikutusten huomioimista: miten globaalit talouden ja digitaalisuuden muutokset muovaavat sukupuolten kokemuksia, sekä miten aluetutkimus ja vertaileva tutkimus voivat yhdistää paikallisen ja globaalin tason analyysit. Feministinen antropologia pysyy dynaamisena kenttänä, joka yhdistää teorian, metodologian ja aktivismin tunnistaakseen ja tuodakseen näkyville aiemmin hiljaisia tai marginalisoituja ääniä.