Hamidianin joukkomurhat tapahtuivat noin vuosina 1895-1897. Arviolta 100 000–300 000 armenialaista kuoli.
Armenialaiset kuvaavat näitä tapahtumia usein "suurina joukkomurhina". Monille armenialaisille ne olivat todiste siitä, että sulttaani Abdul Hamid II:n hallinto oli ryhtynyt laajamittaiseen väkivaltaiseen ja ryöstöön johtaneeseen politiikkaan vähemmistöä vastaan. Samalla kun armenialaiset vallankumoukselliset liikkeet — kuten Dashnakit (Armenian Revolutionary Federation) ja Hunchakit — vahvistuivat 1870–1880-luvuilla vaatien uudistuksia ja itsepuolustusta, ottomaanivaltion johto koki nämä liikkeet uhkana valtion yhtenäisyydelle. Arvostelijoiden mukaan väkivaltaisuuksien taustalla vaikuttivat sekä aseelliset kapinat että järjestelmällinen sortopolitiikka.
Ottomaanien rikoslain artikla 166 tulkittiin käytännössä keinoksi kieltää armenialaisilta aseiden hallussapito, ja samalla paikalliset kurdiheimot aseistettiin, muun muassa Hamidiye-kavaleriarmeijan muodossa, jotta ne voisivat hyökätä armenialaisten kylien kimppuun. Joidenkin diplomaattien ja silminnäkijöiden mukaan tarkoituksena oli myös provosoida vastatoimia ja luoda esikuvia, joiden perusteella voitaisiin odottaa "ulkomaisia voimia puuttumaan asiaan" — kuten Istanbulin brittiläinen suurlähettiläs Sir Philip Currie raportoi maaliskuussa 1894. Jopa jotkut turkkilaiset kirjoittajat ovat myöntäneet, että virallisia määräyksiä saatettiin käyttää verukkeena laajemmalle väkivallalle.
Taustatekijöitä
Tapahtumat liittyvät 1800-luvun lopun valtio-opillisiin ja etnisiin jännitteisiin Ottomaanien valtakunnassa. Vuoden 1878 Venäjän ja Ottomaanien välinen sota ja Berliinin kongressin seuraukset toivat kansainvälisen painostuksen armenialaisten asemaan liittyvistä uudistuksista, mutta lupauksia uudistuksista ei täytetty. Samanaikaisesti kasvaneet kansalliset liikkeet ja taloudelliset paineet lisäsivät konflikteja paikallisella tasolla.
Tapahtumien kulku
Väkivaltaisuudet alkoivat jo vuoden 1894 tienoilla, ja laajenivat vuosina 1895–1896 koko Itä-Anatoliaan. Keskeisiä väkijoukkoihin ja joukkomurhiin liittyneitä paikkakuntia olivat muun muassa Sasun, Vanin, Bitliksen, Erzerumin, Diyarbakirin ja Harputin ympäristöt. Hyökkäyksiin kuului kyliä polttamista, siviilien joukkomurhia, raiskauksia ja laajaa ryöstöä. Osmanien joukkoja, paikallisia kurdiheimoja ja aseistettuja Hamidiye-yksiköitä pidettiin vastuullisina monissa väkivaltarikoksissa; paikallinen hallinto ei aina puuttunut tapahtumiin tai saattoi olla suoraan osallisena.
Uhrimäärät ja seuraukset
Uhrien määrän arviointi vaihtelee: tutkijat ja silminnäkijäraportit antavat arviot, jotka liikkuvat tyypillisesti 100 000–300 000 kuolleessa. Lisäksi satojatuhansia ihmisiä pakeni kodeistaan, ja monissa alueissa seurasi nälänhätää ja tautiepidemioita. Taloudellinen ja sosiaalinen tuho oli valtava: kylät tuhoutivat, paikallinen infrastruktuuri rappeutui ja yhteisöjen elinkohtalo kärsi pitkään.
Kansainvälinen reagointi
Euroopan valtioiden diplomaattinen reagointi oli laajaa: sanomalehti- ja lähetyssaarnaajaraportit nostivat julkista painetta, ja suurvallat vaativat Ottomaanivaltiota tekemään uudistuksia armenialaisten aseman parantamiseksi. Vaikutus oli kuitenkin rajallinen: lupauksia uudistuksista annettiin, mutta niiden toteutus jäi vajavaiseksi. Kansainvälinen huomio nosti asian kansainväliseen keskusteluun ja lisäsi armenialaisten kansainvälistä sympatiaa ja siirtolaisuutta länsimaihin.
Jälkivaikutus ja muisti
Hamidianin joukkomurhat radikalisoivat monia armenialaisia ja lisäsivät ponnistuksia itsepuolustukseen ja poliittiseen järjestäytymiseen. Monet historioitsijat katsovat näiden tapahtumien olleen yksi merkittävä vaihe kohti myöhempiä, suurempia väkivallan aaltoja 1900-luvun alkupuolella, sekä tärkeä osa armenialaisten kollektiivista muistia. Tapahtumien luonne ja vastuut ovat myös historiantutkimuksessa ja kansallisissa diskursseissa kiistanalaisia: osa tulkinnoista korostaa järjestelmällisyyttä ja valtio-organisaation osallisuutta, kun toiset korostavat paikallisten toimijoiden roolia ja kontekstuaalisia tekijöitä.
