Chhatrapathi Shivaji Maharaj (s. 1630–1680) perusti ja vahvisti Maratha-valtakunnan. Hänet kruunattiin vuonna 1674 ja hän loi vahvan hallinnon, joka nojasi linnoituksiin, nopeasti liikkuvaan ratsuväkeen ja merivoimiin sekä tehokkaaseen verotukseen ja paikallistason hallintoon. Shivajin kuoleman jälkeen valta siirtyi hänen pojalleen Sambhajille, joka hallitsi lyhyen ajan. Vuonna 1689 mogulikeisari Aurangzeb vangitsi ja teloitti Sambhajin. Aurangzebin aikana monet Maratha-alueen johtajat joutuivat kovien paineiden alle; Sambhajin pojanpoika Shahu (synt. 1682) vangittiin ja vietti nuoruutensa Mughalien huostassa, kunnes hänet vapautettiin Aurangzebin kuoleman jälkeen ja hän palasi Maratha-johtajaksi.
Peshwa — pääministeristä todelliseksi vallankäyttäjäksi
Peshwa (alkuperältään pääministerin nimike) toimi aluksi Chhatrapatin alaisena neuvonantajana ja hallinnon toimeenpanijana. 1700-luvun alussa Peshwien perheestä tuli entistä vaikutusvaltaisempi: Balaji Vishwanathista lähtien (peshwa alkaen 1713) tämä virka kasvoi faktiseksi vallan keskukseksi. Erityisesti Baji Rao I (peshwa 1720–1740) laajensi Maratha-vaikutusta voimakkailla sotaretkillään. Peshwien asema muuttui perinnölliseksi, ja ajan myötä todellinen hallinnollinen keskus siirtyi heidän ympärilleen.
Satara, Pune ja hallinnon keskittyminen
Shahun valtakaudella Satara oli marathojen virallinen pääkaupunki. Shahun kuoltua 1749 valta ja käytännön hallinto keskittyivät yhä enemmän Punen suuntaan, jossa Peshwat pitivät päämajaansa. Puneesta tuli 1700–1800-lukujen vaihteessa Maratha-konfederaation poliittinen ja sotilaallinen keskus.
Laajeneminen ja sotaretket (noin 1720–1761)
Peshwien johtamina marathat toteuttivat useita menestyksekkäitä sotaretkiä, jotka heikensivät Mogulien valtaa ja laajensivat Maratha-vaikutusaluetta. Vuoden 1737 ryöstöretki Delhin seudulle merkitsi symbolista voittoa, ja 1700–1750-luvuilla marathojen joukot etenivät merkittävästi pohjoiseen ja itään. Heidän vaikutuksensa ulottui muun muassa Rajasthaniin, Punjabiin, Bengaluruun ja Odishaan. Näihin kampanjoihin osallistuivat myös itsenäisemmät maratha-johtajat ja klaanit (kuten Scindia, Holkar, Gaekwad ja Bhonsle), joiden myötä syntyi käytännössä löyhä liittoutuma eli konfederaatio.
Laajeneminen herätti myös vihamielisyyttä muissa alueellisissa vallankeskittymissä. Monien alueellisten hallitsijoiden epäluottamus maratheja kohtaan ja liittoumat heidän vastustamisekseen kasvoivat 1750-luvulla, mikä johti lopulta suursotaan Pohjan tasavallan ja afgaanien kanssa.
Kolmas Panipatin taistelu ja seuraukset
Marathoille kohtalokas käänne tapahtui kolmannessa Panipatin taistelussa tammikuussa 1761, jossa Maratha-konfederaation joukot johtajanaan Sadashivrao Bhau kohtasivat afgaanijohtaja Ahmad Shah Abdalin (tunnettu myös nimellä Ahmad Shah Durrani) armeijan. Taistelu päättyi Marathoille raskaisiin tappioihin ja monien johtajien kuolemaan. Tämä pysäytti marathojen pohjoiseen laajenemisen ja heikensi merkittävästi heidän yhtenäisyyttään ja intensiteettiään.
Perintö ja pitkän aikavälin vaikutukset
Maratha-valtakunta heikensi merkittävästi Mogulien keskusvallan otetta Intiassa ja loi tilan alueellisille valtakeskuksille. Vaikka Panipatin tappio hidasti laajentumista, Marathat säilyttivät vaikutusvaltansa monilla alueilla ja muodostivat laajan konfederaation, joka vaikutti Intian poliittiseen maisemaan seuraavina vuosikymmeninä. Lopulta 1800-luvun alussa brittien laajeneminen ja Sarajin sotien seuraukset johtivat siihen, että Maratha-alueet alistuivat asteittain brittiläiselle valvonnalle; lopullinen murskaus tapahtui vuosina 1817–1818 pienemmillä sotilaallisilla operaatioilla.
Keskeiset henkilöt lyhyesti:
- Shivaji – Maratha-valtakunnan perustaja ja sen varhaisen organisoinnin rakentaja.
- Sambhaji – Shivajin poika, joka teloitettiin vuonna 1689.
- Shahu – vapautui mughalivankeudesta ja palautti Maratha-johtajuuden 1700-luvun alussa.
- Peshwat (esim. Balaji Vishwanath, Baji Rao I) – virasta tuli de facto johtava valtarakenne Punen kautta.
- Ahmad Shah Abdali – afgaanijohtaja, joka voitti marathat Panipatissa 1761.
Maratha-valtakunnan historia on monivaiheinen: se sisältää sekä ketterää sotilasjohtamista ja hallinnollista uudistamista että myöhempää sirpaloitumista ja lopulta kohtaamista uuden kolonialismin paineiden kanssa. Sen perintö näkyy edelleen Intian alueellisessa ja kulttuurisessa historiassa.