Marathojen valtakunta (1674–1818): Shivaji, sodankäynti ja perintö
Marathojen valtakunta (1674–1818): Shivaji, sotataidot ja perintö — nouseva soturikansa, joka haastoi mogulit ja muokkasi Intian historiaa.
Maratha-valtakunta tai Maratha-liitto oli Intian valtioiden muodostama ryhmittymä, joka hallitsi suurta osaa Intian niemimaasta 1600- ja 1700-luvuilla. Valtakunta oli virallisesti olemassa vuodesta 1674 vuoteen 1818. Maratheille on annettu suuri kunnia siitä, että he lopettivat mogulien vallan Intiassa.
Marathat olivat läntisen Dekkaanin tasangon (nykyinen Maharashtra) soturikansa, joka nousi kuuluisuuteen perustamalla "hindulaisen/intialaisen kansan itsehallinnon" alueelleen. Marathat tulivat tunnetuiksi 1600-luvulla Shivajin johdolla, joka kapinoi Adil Shahi -dynastiaa ja mogulien valtakuntaa vastaan ja muodosti valtakunnan, jonka pääkaupunki oli Raigad. Liikkuvuudestaan tunnetut marathat pystyivät vakiinnuttamaan alueensa mogulien ja marathojen sotien aikana, ja myöhemmin he hallitsivat suurta osaa Intian niemimaasta. Heidän valtansa päättyi lopulta sotien sarjaan, jonka he kävivät brittiläisiä vastaan.
Shivaji ja valtakunnan synty
Shivaji Bhonsle (s. n. 1630) on Maratha-valtakunnan perustaja ja sen tunnetuin henkilö. Hän kruunattiin 1674 Raigadissa erilliseksi hallitsijaksi (chhatrapati). Shivaji kehitti tehokkaita sotastrategioita, hyödynsi maaston tuntemusta ja linnoituksia sekä perusti pienen mutta liikkuvan ratsuväen ja kevyen jalkaväen, jotka pystyi tekemään nopeita iskuryppäitä. Hänen sotatapansa on usein kuvattu sanalla ganimi kava, joka tarkoittaa yleensä hävitys- ja yllätysiskuilla tehtävää sodankäyntiä.
Shivaji loi myös julkisen hallinnon rakenteita: hän perusti neuvoston (Ashta Pradhan), järjesti vero- ja maanmittausjärjestelmiä sekä huolehti linnoitusten ja laivaston rakentamisesta. Näihin käytettiin sekä perinteisiä hindulaisia että paikallisia hallintokäytäntöjä, ja Shivaji pyrki ylläpitämään laajempaa lakia ja järjestystä alueellaan. Hän oli uskonnollisesti hindulainen, mutta hallinnossaan käytti myös muslimeja ja osoitti käytännön sietokykyä suhteissa eri yhteisöihin.
Sena, laivasto ja hallinto
Marathan sotavoimat perustuivat nopeuteen ja paikallistuntemukseen. Heidän käytössään oli runsaasti kevyttä ratsuväkeä, jalkaväkeä ja erikoisjoukkoja, jotka pystyivät tekemään yllätysiskuja vuoristoalueilla ja tasangoilla. Merivoimien merkitys kasvoi erityisesti länsirannikolla: merivoimaa johti mm. kuuluisa amiraali Kanhoji Angre, joka hallitsi laivastollaan dekkaanikauppaa ja taisteli usein eurooppalaisia ja muita merimiestyyppejä vastaan.
Valtiorakenne muuttui Shivajin jälkeen: keskushallinnon rooli heikkeni vähitellen ja alueellisten johtajien eli sardarien (päälliköiden) vaikutus kasvoi. Myöhemmin Peshwa (valtakunnan pääministeri) -virasta tuli käytännössä valtakunnan todellinen johtaja, etenkin 1700-luvun alusta lähtien.
Laajentuminen ja Maratha-liittouma
Shivajin kuoleman jälkeen Marathat jatkoivat laajentumista. 1700-luvulla Peshwojen, kuten Bajirao I:n (peshwa 1720–1740) johdolla, maratha-johtajat tekivät pitkiä sotaretkiä pohjoiseen ja laajensivat vaikutuspiiriään aina Delhin seuduille saakka. Maratha-vallan kasvu heikensi mogulien vallan asemaa ja monista osista Intiaa tuli käytännössä maratha-vaikutuspiiriä.
Maratha-liittouma ei ollut yhtenäinen valtio vaan löyhä liitto useista suku- ja aluepäälliköistä. Keskeisiä sukuja olivat muun muassa Scindia (Gwalior), Holkar (Indore), Gaekwad (Baroda), Bhonsle (Nagpur) ja Pawar (Dhar/Malwa). Nämä alueelliset valtaapitäjät kilpailivat usein keskenään vallasta ja alueista, mikä heikensi liittokunnan yhtenäisyyttä.
Kriisit, Panipatin taistelu ja Britannian nousu
1761 käyty kolmas Panipatin taistelu oli raskas tappio Marathoille: Ahmad Shah Abdali (Durrani) voitti marathat ja tappio pysäytti maratha-laajentumisen pohjoiseen. Vaikka marathat myöhemmin toipuivat ja palauttivat osan voimastaan, Panipatin vaikutus näkyi poliittisena heikentymisenä ja sisäisen hajautumisen lisääntymisenä.
1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Maratha-liittoumaa alkoivat vastaanottamaan kasvavan uhan Brittiläinen Itä-Intian komppania. Kolme Anglo-Maratha-sotaa (ensimmäinen 1775–1782, toinen 1803–1805 ja kolmas 1817–1818) päättyivät lopulta marathojen tappioon ja suurten alueiden menetykseen. Vuonna 1818 britit kukistivat viimeisen merkittävän maratha-johtajan, Peshwa Baji Rao II:n, ja liittouman poliittinen itsenäisyys päättyi. Monet alueelliset hallitsijat säilyivät muodollisina ruhtinaina brittiläisten suojeluksessa, mutta todellinen valta siirtyi brittivaltioyhtiölle ja myöhemmin Britannian imperiumille.
Perintö ja merkitys
Maratha-valtakunnan vaikutus on pitkäkestoinen: se mursi mogulien ylivaltaa ja loi pohjan alueelliselle poliittiselle järjestelmälle, joka vaikutti Intian poliittiseen kehitykseen 1800-luvulla. Marathat vahvistivat paikallista hallintoa, edistivät kieliä ja kulttuuria — erityisesti marathien ja marathin kielen asemaa — ja jättivät jälkeensä linnoituksia, meriperintöä sekä sodankäyntitekniikoita.
Historiassa marathat näyttäytyvät sekä kansallista itsemääräämisoikeutta ajaneina että hajanaisen vallan esimerkkinä: heidän menestyksensä perustui taitavaan sodankäyntiin ja paikalliseen hallintoon, mutta pitkäaikainen yhtenäisyys puuttui. Nykyisessä Intiassa Maratha-perintö on osa osavaltion Maharashtra identiteettiä ja se on tärkeä osa alueellista historiaa ja muistia.
Aiheeseen liittyvät sivut
Etsiä