Bernard Herrmann (syntynyt Maximillian Herman; 29. kesäkuuta 1911 – 24. joulukuuta 1975) oli yhdysvaltalainen säveltäjä ja kapellimestari, joka tuli laajasti tunnetuksi erityisesti elokuvamusiikin uudistajana ja voimakkaana tunneilmaisijana.
Varhaiselämä ja koulutus
Herrmann syntyi New Yorkissa juutalaiseen perheeseen ja osoitti nuorena kiinnostusta musiikkiin. Hän opiskeli nuotinnusta ja sävellystä sekä työskenteli konserttikentällä ennen siirtymistään radioon ja elokuviin. Herrmann oli myös arvostettu kapellimestari ja erityisesti arvosti Jean Sibeliusta, jonka musiikkia hän edisti Yhdysvalloissa.
Ura radiossa ja yhteistyö Orson Wellesin kanssa
Herrmann teki läpimurtonsa radiossa ja toimi säveltäjänä ja kapellimestarina Orson Wellesin radiodraamoissa. Yhteistyö Wellesin kanssa (Mercury Theatre) antoi hänelle tilaisuuden kehittää draamallista, teemallista ja ajoitukseltaan tarkkaa musiikkikieltä, joka soveltui erinomaisesti jännityksen ja psykologisen kerronnan tukemiseen.
Elokuvamusiikin mestari
Herrmannin elokuvaura ulottui 1940-luvulta 1970-luvulle. Hän voitti Oscar-palkinnon työstään elokuvassa The Devil and Daniel Webster (1941) ja sai useita muita tunnustuksia uransa aikana. Hänet muistetaan erityisesti pitkästä ja hedelmällisestä yhteistyöstään ohjaaja Alfred Hitchcockin kanssa; heidän yhteistyönsä tuotti ikonisia elokuvamusiikkia, joka on vaikuttanut lukuisiin elokuvantekijöihin ja säveltäjiin.
Yhteistyö Alfred Hitchcockin kanssa
Herrmann sävelsi musiikin useisiin Hitchcockin elokuviin, ja heidän yhteistyönsä on yksi elokuvahistorian kuuluisimmista säveltäjä–ohjaaja-suhteista. Tunnetuimpia yhteistöitä ovat muun muassa:
- Psycho — erityisesti jousikvartetin terävä, repivä teema suihkukohtauksessa on jäänyt elokuvahistorian ikonisimmiksi äänimaailmoiksi.
- Vertigo — unenomaiset, kiertyvät harmoniat ja motivinen rakenne tukevat elokuvan psykologista teemaa.
- Mies joka tiesi liikaa — Herrmann loi jännittyneen, tempporikkaan partituurin, joka korostaa elokuvan draamaa.
- Luoteisluoteessa — Herrmannin musiikki tukee elokuvan toimintaa ja matkakertomusta.
Huomionarvoista on, että Herrmannin ja Hitchcockin välit kuitenkin katkesivat 1960-luvun lopulla, kun Hitchcock päätti palkata toisen säveltäjän elokuvaan, jonka Herrmann oli toivonut tekevänsä (tilanne liittyy muun muassa elokuvaan "Torn Curtain").
Muita merkittäviä teoksia
Herrmann sävelsi musiikkia myös moniin muihin merkittäviin elokuviin ja tv- ja radiotuotantoihin. Tunnettuja esimerkkejä ovat:
- Citizen Kane — Orson Wellesin klassikko, jonka soundi hyötyi Herrmannin dramaattisesta orkestroinnista.
- Cape Fear — tummasävyinen jännitys, jossa musiikki korostaa uhkaa ja pakotettua kohtaamista.
- Taxi Driver — Herrmann sävelsi elokuvan musikaalisen ilmeen myöhäisellä urallaan; teos julkaistiin postuumisti.
- Radiodraamat — Herrmannin kokemus radiosta näkyy hänen kyvyssään rakentaa musiikillisia jännityskaaria lyhyissäkin ilmauksissa.
- Yhteistyö Ray Harryhausenin fantasiaelokuvien kanssa — Herrmannin elokuvamusiikki soveltui erinomaisesti myös fantasian ja mytologioiden sävyttämiseen.
Tyylilliset piirteet ja vaikutus
Herrmann oli tunnettu persoonallisesta orkestroinnistaan: hän käytti usein epätavallisia sointikombinaatioita, pienempiä yhtyeitä tai yksittäisten instrumenttiryhmien korostamista (esim. jouset Psycho:ssa). Hänen musiikkinsa painottui melodiseen motiiviseen kehittelyyn, harmoniseen jännitykseen ja tarkkaan rytmiseen ajoitukseen, mikä teki siitä erityisen toimivan elokuvallisen kerronnan tukena. Hän vaikutti merkittävästi myöhempiin elokuvasäveltäjiin ja hänen lähestymistapansa elokuvalliseen teemanrakenteluun on edelleen laajasti tunnustettu.
Viimeiset vuodet ja perintö
Herrmann jatkoi työskentelyä aktiivisesti 1970-luvulle saakka ja sävelsi myös konserttimusiikkia. Hän kuoli 24. joulukuuta 1975, mutta hänen vaikutuksensa elokuvamusiikkiin on kestänyt. Herrmannin partituroita ja levytyksiä tutkitaan edelleen, ja niitä käytetään esimerkkeinä elokuvamusiikin pedagogiikassa. Hänen työnsä kuulostaa tuoreelta yhä uusissa filmikonteksteissa, ja monet nykysäveltäjät mainitsevat hänet vaikutteidensa joukossa.
Bernard Herrmannin työt muistetaan ennen kaikkea siitä, miten ne yhdistivät soitinvalinnat, tempon ja harmonian dramaturgiseen tarpeeseen — ja siitä, miten ne pystyivät itsessään rakentamaan jännitettä ja kertomaan tarinaa ilman sanoja.