Enrico Berlinguer — PCI:n johtaja ja italialainen poliitikko (1922–1984)
Enrico Berlinguer (1922–1984) — PCI:n johtaja, suosittu italialainen poliitikko, joka uudisti vasemmistoa ja vähensi Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Italiassa.
Enrico Berlinguer (25.5.1922 – 11.6.1984) oli italialainen poliitikko, joka johti Italian kommunistista puoluetta (Partito Comunista Italiano, PCI) kansallisena sihteerinä vuosina 1972–1984. Berlinguer tunnettiin laajalti PCI:n suosituimpana ja vaikuttavimpana johtajana toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, ja hänen kaudellaan puolue kasvoi Euroopan suurimmaksi kommunistiseksi puolueeksi länsimaissa.
Varhaiselämä ja nousu politiikkaan
Berlinguer syntyi Sardiniassa ja tuli poliittisesti aktiiviseksi nuorena. Hän liittyi kommunistiseen liikkeeseen ja toimi erilaisissa tehtävissä puolueen riveissä ennen kuin valittiin PCI:n kansalliseksi sihteeriksi vuonna 1972. Jo varhaisessa vaiheessa hän korosti demokratiaa, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja puolueen itsenäisyyttä ulkopuolisista vaikutteista.
Poliittinen linja: eurokommunismi ja itsenäisyys Neuvostoliitosta
Berlinguer oli pääasiallisesti vastuussa PCI:n siirtymisestä kohti niin kutsuttua eurokommunismia — linjaa, jossa pyrittiin yhdistämään marxilainen perintö demokratian, kansallisen itsenäisyyden ja länsieurooppalaisten oikeusvaltioiden periaatteiden kanssa. Hän halusi vähentää Neuvostoliiton kommunistisen puolueen vaikutusvaltaa Italiassa ja erottautui julkisesti Neuvostoliiton toimista, erityisesti vuoden 1968 Prahan tapahtumien jälkeen.
Kansallinen politiikka ja "historiallinen kompromissi"
Berlinguer esitti käytännön yhteistyötä muiden demokraattisten voimien kanssa, etenkin kristillisdemokraattien (Democrazia Cristiana) kanssa — tämä niin sanottu "storico compromesso" eli historiallinen kompromissi pyrki vakauttamaan Italian politiikkaa 1970-luvun poliittisten ja taloudellisten kriisien aikana. PCI:n kannatus kasvoi 1970-luvulla ja huipentui vuoden 1976 yleisvaaleissa, jolloin puolue saavutti ennätyksellisen kannatuksen (noin 34 %).
Moralisuus, "questione morale" ja julkinen imago
Berlinguer nosti esiin myös julkisen politiikan eettisyyden ja korruption vastaisen taistelun, josta käytettiin italiankielistä termiä "questione morale". Hänestä tuli kansan silmissä moraalinen vastavoima, ja hänen suoraviivainen, hillitty tyylinsä sekä kriittinen suhtautumisensa vallankäyttöön lisäsivät hänen suosiotaan myös puolueen ulkopuolella.
Kuolema ja perintö
Berlinguer sai aivoverenvuodon puhuessaan vaalitilaisuudessa Padovassa 7. kesäkuuta 1984. Hänet siirrettiin sairaalaan, ja hän kuoli 11. kesäkuuta 1984 Roomassa. Hänen kuolemansa herätti laajaa surua ja kunnioitusta Italiassa; hautajaiset keräsivät suuria ihmisjoukkoja. Berlinguerin perintö näkyy edelleen italialaisessa ja eurooppalaisessa vasemmistopolitiikassa niin eettisen vaatimusasettelun kuin pyrkimyksenä sovittaa vasemmistolaiset tavoitteet demokratian puitteisiin.
Henkilökohtaisista vakaumuksistaan Berlinguer oli ateisti, mutta hän pyrki keskusteluun myös uskonnollisten äänestäjäryhmien kanssa poliittisissa kysymyksissä ja korosti yhteiskunnallista yhdistävää dialogia eri näkemyksiä edustavien ryhmien välillä.
Etsiä