D‑duuri on D‑sävelen ympärille rakennettu duuriasteikko. Sen etumerkintä on kaksi ristiä (F♯ ja C♯). Asteikon nuotit ovat D – E – F♯ – G – A – H – C♯ – D (suomenkielisinä nimityksinä D – E – Fis – G – A – H – Cis – D).
Sen suhteellinen molli on h-molli, ja sen rinnakkaismolli on d-molli. Perussoinnut (I, IV ja V) ovat D (D–F♯–A), G (G–H–D) ja A (A–C♯–E), ja sävellajin kuudes aste muodostaa suhteellisen mollin (h-molli).
Asteikko ja teoria
Asteikon tetrachordit ja intervallit: D‑duuri koostuu nuoteista, joiden väliset intervallit ovat koko‑puolikuu‑koko‑koko‑puoli‑koko (W‑H‑W‑W‑H‑W). Yleisimmät harmoniset käyttömuodot sisältävät peruskolmisoinnut, käänteet sekä asteikon asteisiin perustuvat laajemmat sointukulut (esim. I–IV–V–I).
Ominaisuudet ja käyttö käytännössä
D‑duuria pidetään yleisesti kirkkaana ja avoimena sävellajina. Se sopii erityisesti jousi‑ ja puhallinsoittimille: viululla D‑ ja A‑avoimet kielet tekevät D‑duurista soittoteknisesti miellyttävän ja resonanssirikkaan. Barokin ajoilta lähtien D‑duuri on ollut suosittu myös trumpetin ja orkesterin juhlallisissa avauksissa.
Esimerkkejä sävellyksistä
- Pachelbel — Canon in D (klassinen ja laajalti tunnettu esimerkki D‑duurin käytöstä)
- Ludwig van Beethoven — Viulukonsertto D‑duuri, op. 61
- Pyotr I. Tšaikovski — Viulukonsertto D‑duuri
- Johann Sebastian Bach — Brandenburgin konsertto nro 5 (D‑duuri)
- Georg Friedrich Händel — Water Music (sisältää tunnettuja jaksoja D‑duurissa)
D‑duuri esiintyy monissa eri tyylilajeissa ja historiallisissa käytännöissä; sen sävymaailma ja soittotekniset edut selittävät osaltaan sen suosioita erityisesti konsertto‑ ja orkesterikirjallisuudessa.