D♭-molli on teoreettinen sävellaji, jonka perustaääni on D♭. Sitä käytetään harvoin käytännön nuotinnuksessa, koska sen kirjoittaminen vaatii poikkeuksellisen monta alterointimerkkiä: D♭-mollin perusavainmerkintä sisältää seitsemän desiä (B♭, E♭, A♭, D♭, G♭, C♭, F♭) ja tavallisessa luonnollisessa molliasussa tarvitaan lisäksi vähintään yksi kaksoisdesi (B♭♭) kuudennelle asteelle. Tämän vuoksi sävellajista käytetään käytännössä lähes aina sen enharmonista vastinetta c♯-mollia, joka genreen ja nuotinnettavuuteen nähden on selkeämpi (c♯-mollin avainmerkintä on neljä ristiä).

Nuottimerkintä ja asteikot

D♭-mollin luonnollisen molliasun asteikot kirjoitettaisiin kirjaimellisesti seuraavasti: D♭ – E♭ – F♭ – G♭ – A♭ – B♭♭ – C♭ – D♭. Harmonisessa mollissa seitsemäs aste korotetaan C♭ → C♮ (eli käytetään luonnastusmerkkiä C:lle avainmerkinnässä olevasta C♭:stä), ja melodisessa mollissa nousevasti korotetaan sekä kuudes että seitsemäs aste: B♭♭ → B♭ ja C♭ → C♮ (tällöin tarvitaan luonnastusmerkkejä ja kaksoisdesien poistoa avainmerkinnasta). Nämä lisämerkinnät tekevät nuotinnuksesta kömpelön ja vaikealukuisen verrattuna c♯-molliin, jossa vastaavat sävelet esitetään selkeämmin terävinä.

Miksi c♯-molli on käytännöllisempi

  • Avainmerkintä: c♯-mollissa avainmerkintä on vain neljä ristiä, kun taas D♭-mollissa olisi seitsemän desiä ja lisäksi kaksoisdesiä tarvitaan usein sävelten oikeaan kirjaukseen.
  • Yhtenäinen kirjaustapa: harmonian ja melodian esittäminen vaatii vähemmän etumerkkejä, mikä parantaa nuotin luettavuutta niin orkesterissa kuin yksinsoitossakin.
  • Julkaisu- ja soitannolliset syyt: monet instrumentit ja käytännöt suosivat sävellajeja, joiden avainmerkintä on hillitty ja yleisesti käytetty.

Esimerkkejä repertuaarista

Säveltäjät ovat toisinaan kirjoittaneet tonaalisia osuuksia D♭-mollina, mutta nuotinnusteknisistä syistä samat kohdat on julkaistu tai uudelleennuotinnettu c♯-molliin. Esimerkiksi Mahlerin neljännen ja viidennen sinfonian teemamotiivi "der kleine Appell" on yhdellä ilmenevällä hetkellä nuotinnettu D♭-molliin sinfoniassa nro 4, mutta sinfoniassa nro 5 vastaava materiaali esiintyy c♯-mollina. Hänen 9. sinfoniansa Adagiossa soolofagotin teema esiintyy alun perin D♭-mollissa, mutta palaa myöhemmin nuotinnettuna c♯-mollissa. Myös Brucknerin sinfonian nro 8 Adagio sisältää fraaseja, jotka ovat tonaalisesti D♭-mollissa, mutta on käytännöllisistä syistä kirjoitettu c♯-molliin.

Yhteenvetona: D♭-molli on teoreettisesti pätevä sävellaji, mutta nuotinnuksen vaikeus tekee siitä epäsuositun. Sen enharmoninen vastine c♯-molli on käytännössä huomattavasti yleisempi ja helpommin luettava.