Ruth St. Denis ja Ted Shawn perustivat Denishawn School of Dancing and Related Arts -koulun vuonna 1915 Los Angelesiin, Kaliforniaan. Kaksikon yhteinen visio yhdisti teatterillisen ilmaisun, kansan- ja seurustanssien elementtejä sekä baletin tekniikkaa ja erilaisia etnisiä tanssivaikutteita. Denishawn pyrki tarjoamaan sekä esiintyjäkoulutusta että opettajakoulutusta, ja siitä kehittyi pian myös kiertävä tanssiryhmä, joka esitti koreografioita ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa.

Opetus ja tyyli

Koulun opetusmenetelmä oli eklektinen: siihen kuului baletin tekniikkaa, kehonhallintaa, teatteri- ja pantomiinitekniikkaa sekä vaikutteita eri kulttuureista. Denishawnin koreografiat tuntuivat yleisöstä usein eksoottisilta ja näyttäviltä: Ruth St. Denis ammensi inspiraatiota erityisesti aasialaisista ja orientalistisista kuvastoista, ja Ted Shawn painotti miehistä voimaa ja maskuliinisuutta tanssissa. Koulun tyyliin kuuluivat myös näyttävät puvut, lavastus ja ohjelmallisuus — esityksissä korostui tarinankerronta ja visuaalinen runsaus.

Oppilaat ja vaikutus nykytanssiin

Denishawnista tuli kasvualusta monille myöhemmin merkittäviksi nousseille tanssijalegendoille. Koulu kasvatti opettajia ja koreografeja, jotka jatkoivat modernin tanssin kehitystä itsenäisinä tekijöinä. Merkittäviä oppilaita olivat muun muassa:

  • Martha Graham — myöhemmin nykytanssin keskeinen uudistaja, joka kehitti oman liikeilmaisunsa ja pedagogiikkansa.
  • Doris Humphrey — tunnettu liikkeen abstraktioista ja koreografisesta tutkimuksesta.
  • Lillian Powell — esiintyjä ja opettaja, joka työskenteli sekä näyttämöllä että elokuvassa.
  • Charles Weidman — Humphreyn kanssa työskennellyt nykytanssin kehittäjä.
  • Jack Cole — joka omaksui Denishawnin vaikutteita ja muokkasi niistä myöhemmin jazz-tanssin opetusta ja koreografiaa.
  • mykkäelokuvatähti Louise Brooks — joka harrasti tanssia ja sai vaikutteita Denishawnin estetiikasta.

Monet näistä oppilaista kantoivat Denishawnissa oppimaansa tekniikkaa ja ohjelmallisuutta eteenpäin, mutta myös vastareaktiona siihen syntyi tiukempaa liiketutkimusta ja abstrahoitua nykytanssia. Näin Denishawn on sekä suoran vaikutuksensa että vastareaktioidensa kautta olennainen osa modernin tanssin syntytarinaa.

Kiertueet ja julkinen vastaanotto

Denishawnin kiertueet veivät sen näyttämölle maineikkaissa saleissa, ja yleisö arvosti erityisesti koulun visuaalista rikkautta ja esiintyjien tarinankerrontaa. Koulun opetukset ja esitykset levisivät myös muihin studioihin: aikanaan Denishawnin opetukset saavuttivat toisen koulun - Studio 61:n Carnegie Hall Studiosissa — mikä osoittaa koulun laajaa näkyvyyttä ja verkostoitumista tanssikentällä.

Kritiikki ja nykykatsaus

Nykyajan tutkijat tarkastelevat Denishawnia sekä sen merkityksen että ongelmallisten piirteiden kautta. Koulun eksoottisuutta ja kulttuurisia lainoja on luonnehdittu orientalistisiksi ja ajoittain kulttuuriseksi omimiseksi, koska viittaukset muihin kulttuureihin eivät aina perustuneet autenttiseen tutkimukseen. Toisaalta Denishawn loi pitkäkestoisen perinteen, joka auttoi vakiinnuttamaan tanssin opetuksen ja ammattimaisuuden Yhdysvalloissa.

Lopetus ja perintö

Denishawnin toiminta hiipui 1920-luvun lopulta 1930-luvun alkuun, kun Ruth St. Denis ja Ted Shawn päätyivät eri teille sekä opillisesti että käytännön järjestelyissä. Ted Shawn jatkoi työskentelyä miesten tanssin parissa ja perusti myöhemmin muun muassa Jacob's Pillow -tanssikeskuksen, josta tuli merkittävä tanssitapahtuma ja residenssipaikka. Denishawnin perintö näkyy nykytanssin moninaisuudessa: sen yhdistävä ja näyttämöllinen ote sekä painotus opettajatuotantoon jättivät pysyvän jäljen amerikanlaiseen tanssikulttuuriin.

Eräs lähde kirjoittaa: Denishawnin merkitys ei rajoitu vain siihen, mitä se esitti lavalla — tärkeintä oli se verkosto oppilaita, opettajia ja koreografeja, jonka se loi ja jonka vaikutukset muovasivat koko 1900-luvun tanssitaidetta.