Haltijat eli tontut: skandinaavinen mytologia ja kansanperinne
Tutustu haltijoihin ja tonttuihin: skandinaavinen mytologia, kansanperinteet, tarinat ja symboliikka — syvällinen katsaus muinaiseen uskomusperintöön.
Haltija tai tonttu on germaanisessa ja skandinaavisessa kansanperinteessä esiintyvä myyttinen olento. Ne ovat perinteisesti olleet luonnon- tai kotijumalaisia ja suojelushenkisiä – usein hyvää tuuria ja karjaa vaalivia auttajia – mutta samanaikaisesti niitä on liitetty myös uhkaan, sairauteen ja taikuuteen. Tämän vuoksi tonttuja on kautta vuosisatojen nähty niin pakanallisina kuin noituuteen liittyvinä olentoina; nykyajan uuspakanuuden ja wiccan piirissä jotkut uskovat edelleen tonttujen olemassaoloon.
Ulkonäkö ja luonteet
Kansanperinteessä tonttujen ja haltijoiden kuvaukset vaihtelevat suuresti. Usein ne esitetään pienikokoisina, vanhoina ihmisinä tai kääpiömäisinä olentoina, joilla on jämäkkä olemus. Toisaalta vanhoissa taruissa ja joissain germaanisissa lähteissä haltijoita kuvataan ihmisen kokoisiksi tai jopa pidemmiksi ja hentoina, joskus pitkine, teräväkärkisine korvina. Tunnettu moderni esimerkkimuutos on se, miten J. R. R. Tolkien ja häneen perustuva fantasiakerronta nostivat haltioista (engl. elves) usein korkeita, kauniita ja ihmistä muistuttavia olentoja, mikä muokkasi länsimaista mielikuvaa haltioista.
Sijoittuminen mytologiaan ja fantasiakirjallisuuteen
Nykyajan fantasiagenressä haltijat ovat usein yksi keskeisistä rodullisista kategorioista yhdessä kääpiöiden ja ihmisten kanssa; toisissa kuvauksissa mukana ovat myös örkit, peikot, peikot tai jättiläiset. Tämä jako juontaa osin 1800–1900 -lukujen romanttisesta uudelleenherättämisestä ja Tolkienin vaikutuksesta, mutta pohjautuu myös vanhempaan, monimuotoiseen kansanuskoon.
Sana ja alkuperä
Sana tonttu (ja vastaavat termit germaanisissa kielissä) esiintyy laajasti germaanisessa perinteessä. Nimensä ja varhaisimmat merkityksensä osalta rekonstruktiot perustuvat pääosin kristillisiin teksteihin, jotka on kirjoitettu vanhassa ja keskiaikaisessa englannissa, keskiaikaisessa saksassa ja vanhan norjan kielessä. Näissä teksteissä haltijoita ja tonttuja saatetaan yhdistää sekä jumaliin että sairauksien aiheuttajiin, taikuuteen sekä viettelevään kauneuteen.
Skandinaavinen kansanperinne
Skandinaavisessa perinteessä haltijat (norjalaiset álfar, ruotsalaiset älvor jne.) on usein nähty erityisesti naisellisina, kukkuloilla, kivikumpareissa tai metsissä asuvina olentoina. Ruotsalaiset älvor kuvataan usein häikäisevän kauniiksi tytöiksi, jotka saattavat elää yhdessä haltiakuninkaan tai -kuningattaren kanssa. Monissa tarinoissa haltijat esiintyvät sekä viehättävinä että vaarallisina: he voivat houkutella ihmisiä tanssiinsa mutta myös kostaa loukkauksista.
Tonttujen uskotaan usein tanssivan öisin tai sumuisina aamuina niityillä ja kosteikoilla. Tanssijoiden jättämä ympyrä tunnetaan ruotsiksi nimillä älvdanser tai älvringar. Perinteisen uskomuksen mukaan esimerkiksi siihen virtsaaminen voi aiheuttaa vakavia seurauksia, kuten sukupuolitautien tai muiden sairauksien leviämisen. Yleisin luonnollinen selitys monille näille ympyröille ovat sienten muodostamat nuotion ympärille muistuttavat kivettömät renkaat (fairy rings), mutta paikallismuisteluissa mainitaan myös vastaavat tasaiset, litistetyt paikat ruohoa ja varpua syöpyneinä.
...järven rannoilla, siellä missä metsä ja järvi kohtasivat, oli tonttupiirejä. Ne olivat pyöreitä paikkoja, joissa ruoho oli litistetty lattiaksi. Tontut olivat tanssineet siellä. Tisnaren-järven rannalla olen nähnyt sellaisen. Se saattoi olla vaarallista, ja saattoi sairastua, jos oli astunut sellaisen paikan päälle tai tuhonnut siellä jotain.
Monissa kertomuksissa ihmiselle, joka lähtee haltijoiden tanssiin, tapahtuu ajan kulumisen vääristymä: vaikka hän itse kokisi viettäneensä vain tunteja tai päiviä, maailmassa on kulunut vuosia tai sukupolvia. Ihmisten houkutteleminen haltijoiden tanssiin on yleinen kansanballadien motiivi.
Ei pelkästään nuoria ja kauniita
Tontut eivät aina ole pelkästään nauttia tai nuoruuden ruumiillistumia. Tunnettu ruotsalainen kansansatu Pikku-Rosa ja pitkä Leda kuvaa älvakvinna-hahmoa, joka on kaunis ja samalla vanha nainen – hän edustaa maanalaisia voimia ja voi auttaa ihmisiä, mutta vaatii vastineeksi kunnioitusta, esimerkiksi että kuninkaan karja ei laiteta hänen kukkulalleen laiduntamaan.
Suomalainen tonttu ja kotihaltijat
Suomalaisessa perinteessä sana tonttu on erityisesti liitetty talon ja maatilan suojelushenkeen (mökintonttu, piha- tai pihattotonttu jne.). Tällaiset kotihaltijat ovat usein pienikokoisia, vanhemman ukon tai mummon näköisiä hahmoja, joskus kuvaillaan punaisessa lakissa tai vanhanaikaisessa puvussa. Niitä on tapana kunnioittaa ja pitää hyvällä ruualla, esimerkiksi joulupuuron tarjoaminen on tunnettu tapa hankkia tontun suosiota. Tontun suosiota loukkaamalla saattoi menettää karjansa hyvinvoinnin tai onnen maatilalla.
Kristillistyminen, pelot ja suojelutavat
Kristinuskon leviämisen myötä monet alkuperäiset käsitykset haltijoista sidottiin uudella tavalla kristilliseen maailmankuvaan: toisaalta niitä saatettiin demonisoida, toisaalta kansanuskot säilyivät paikallisina tapoina ja varotoimina. Tonttujen alueille rakentamista, pihojen häiritsemistä ja tanssirinkien rikkouttamista kohtaan suhtauduttiin usein pelolla; näitä tekoja saatettiin täydentää suojelurituaaleilla ja lahjoilla tonttujen lepyttämiseksi.
Nykyinen kulttuuriperintö
Tontut ja haltijat ovat elävä osa skandinaavista ja suomalaista kansanperinnettä. Ne näkyvät jouluperinteessä, lasten satujen hahmoina, kirjallisuudessa sekä populaarikulttuurin kuvastossa. Samalla ne tarjoavat näkökulman siihen, miten ihmiset ovat kautta aikojen suhtautuneet luontoon, kotiseutuun ja yhteisön arvoihin: kunnioitus, etuoikeuksien ja rajojen noudattaminen sekä varovaisuus tuntemattoman suhteen ovat toistuvia teemoja.
Jos liikut paikoissa, joita vanhat tarinat pitävät haltijoiden asuinsijoina — kukkuloilla, kivikumpareilla, vanhoilla metsien aukeamilla tai järvenrannoilla — perinne neuvoo kunnioitusta ja varovaisuutta: älä häiritse paikkoja, jätä pieni lahja tai jätä ne koskemattomiksi, niin vältyt mieluummin sekä onnettomuudelta että tarinoiden mukaan pahalta onneltarpeelta.
Älvalek , August Malmströmin "Tonttunäytelmä" (1866).
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mikä on tonttu?
V: Tonttu on eri alkuperää oleva olento, jota pidetään yleensä hyvänä olentona, joka auttaa tekemään puista ja luonnosta hyviä. Se liitetään usein pakanuuteen ja noituuteen, ja se kuvataan tyypillisesti ihmistä pidemmäksi, jolla on pitkät, teräväkärkiset korvat.
K: Miten haltiat kuvataan Taru sormusten herrasta -kirjassa?
V: Taru sormusten herrasta -kirjassa haltiat kuvattiin ihmisen kokoisiksi (ja jos jonkinlaisiksi pidemmiksi), mikä muutti haltioiden kuvausta muista fantasiaskenaarioista.
K: Onko nykyaikaisissa fantasiaskenaarioissa muitakin rotuja kuin haltioita, kääpiöitä ja ihmisiä?
V: Kyllä, useimmissa nykyaikaisissa fantasiaskenaarioissa on kuusi rotua, kuten örkit, peikot, peikot ja/tai jättiläiset haltioiden, kääpiöiden ja ihmisten lisäksi.
K: Mistä sana "tonttu" tulee?
V: Sana "tonttu" tulee eri germaanisista kielistä ja tarkoitti alun perin "valkoista olentoa".
K: Mitä kristittyjen kirjoittamissa teksteissä sanotaan tontuista?
V: Kristittyjen kirjoittamissa teksteissä tontut yhdistetään eri tavoin norjalaisen mytologian jumaliin, sairauksien aiheuttajiin, taikuuteen sekä kauneuteen ja viettelyyn.
K: Miten haltiat ovat säilyneet kansanperinteessä?
V: Tontut ovat säilyneet kansanperinteessä lähinnä naisina, jotka asuvat kukkuloilla ja kivikumpareissa. Niitä voi nähdä tanssimassa niittyjen yllä yöllä tai sumuisena aamuna, ja ne jättävät jälkeensä älvdansereita (tonttutansseja) tai älvringareita (tonttukehiä).
Kysymys: Mitä tapahtuu, jos ihminen katsoo tontun tanssia?
Etsiä