Vuoden 1935 Intian hallintolaki (Government of India Act 1935) — määritelmä

Vuoden 1935 Intian hallintolain keskeiset piirteet olivat seuraavat:

• Maakuntien dyarkian lakkauttaminen ja keskushallinnon dyarkian käyttöönotto.
• Intian neuvoston lakkauttaminen ja neuvoa-antavan elimen perustaminen sen tilalle.
• Säännös Intian liittovaltiosta, jossa on mukana Brittiläisen Intian alueita ja ruhtinaskuntia.
• Vähemmistöjä koskevien suojatoimien ja -välineiden kehittäminen.
• Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin ylivalta.
• Lainsäädäntöelinten koon kasvattaminen, äänioikeuden laajentaminen, aihealueiden jakaminen kolmeen luetteloon ja kunnallisen vaalijärjestelmän säilyttäminen.
• Burman erottaminen Intiasta

Ehdotettuun koko Intian liittovaltioon kuului 11 Brittiläisen Intian maakuntaa, 6 pääkomissaarien maakuntaa ja ne ruhtinaskunnat, jotka saattoivat liittyä liittovaltioon. Ruhtinaskuntien liittyminen liittovaltioon oli vapaaehtoista. Liittovaltio voitiin perustaa vasta:

• joukko valtioita, joiden hallitsijoilla oli oikeus valita vähintään puolet valtioneuvoston 104 paikasta, ja
• Niiden yhteenlaskettu väestö oli vähintään puolet kaikkien Intian osavaltioiden kokonaisväestöstä, jotka olivat liittyneet liittovaltioon.

Liittymiskirjassa oli määrä määritellä, millä ehdolla valtio liittyi liittovaltioon. Liittyminen liittovaltioon oli pakollista brittiläisille provinsseille ja päävaltuutettujen provinsseille.

Tämän lain nojalla keskuksen toimeenpanovalta siirrettiin kenraalikuvernöörille kruunun puolesta. Liittovaltion aiheet jaettiin kahteen luokkaan: varattuihin ja siirrettyihin aiheisiin. Varattuihin asioihin kuuluivat muun muassa puolustushallinto, ulkoiset asiat, kirkolliset asiat ja heimoalueisiin liittyvät asiat. Näitä aiheita hallinnoi kenraalikuvernööri oman harkintansa mukaan kolmen nimittämänsä neuvonantajan avustuksella. He eivät olleet vastuussa lainsäätäjälle.

Luovutettujen alueiden hallinnosta vastasi kenraalikuvernööri ministerineuvoston, jonka määrä oli enintään 10, neuvojen perusteella. Ministerineuvoston oli nautittava lainsäätäjän luottamusta. Kenraalikuvernööri saattoi kuitenkin toimia vastoin ministerineuvoston neuvoja, jos jokin hänen "erityisvastuualueistaan" liittyi tällaiseen toimeen. Tällöin {jos säädös sisälsi erityisvastuita} kenraalikuvernööri työskenteli kuitenkin valtiosihteerin valvonnassa ja johdolla.

Lisäksi kenraalikuvernöörin tehtävänä oli myös koordinoida näiden kahden siiven välistä työtä ja kannustaa neuvonantajia ja ministereitä yhteisiin neuvotteluihin.

Liittovaltion kaksikamarinen lainsäädäntöelin koostuisi kahdesta talosta eli osavaltioiden neuvostosta ja liittokokouksesta.

Valtioiden neuvosto

Valtioiden neuvoston oli määrä olla ylähuone ja pysyvä elin, jonka jäsenistä kolmasosa eroaa joka kolmas vuosi. Neuvostossa oli tarkoitus olla 260 jäsentä, joista 156 oli Britannian Intian ja 104 Intian osavaltioiden edustajia.

Brittiläisen Intian edustajat

150 brittiläisen Intian 156 edustajasta oli määrä valita kunnalliselta pohjalta, kun taas kenraalikuvernööri nimitti kuusi edustajaa naisten, vähemmistöjen ja köyhien luokkien edustajien joukosta. Lisäksi hinduille, muslimeille ja sikheille varatut paikat oli täytettävä suorilla vaaleilla, kun taas eurooppalaisille, anglo-intialaisille, Intian kristityille ja ahdinkoluokille varatut paikat oli täytettävä välillisillä vaaleilla.

Ruhtinaskunnan edustajat

Paikat jaettiin osavaltioiden kesken niiden suhteellisen merkityksen eikä väestön perusteella. Ruhtinaskuntien edustajat nimittäisivät hallitsijat.

Liittokokous

Liittokokous oli alahuone, jonka toimikausi oli viisi vuotta. Se koostui 375 jäsenestä, joista 250 edusti Brittiläistä Intiaa ja enintään 125 jäsentä ruhtinaskunnista. Ruhtinaskunnille varatut paikat täytettiin nimetyillä jäsenillä, mutta maakunnille annettiin eri määrä paikkoja. Liittovaltion edustajakokouksen vaalien oli määrä olla epäsuoria. Liittokokouksen toimikausi oli viisi vuotta, mutta se voitiin hajottaa myös aikaisemmin.

Lain merkittävin piirre oli maakuntien itsehallinto. Kun dyarkia maakunnissa lakkautettiin, koko maakuntahallinto annettiin vastuuministereiden tehtäväksi, joita maakuntien lainsäädäntöelimet valvoivat ja erottivat.

Maakuntien itsehallinto tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin maakuntahallitukset olivat täysin vastuussa maakuntien lainsäätäjille ja toiseksi maakunnat olivat vapaita ulkopuolisesta valvonnasta ja puuttumisesta moniin asioihin. Näin ollen vuoden 1935 laki poikkesi maakuntien osalta perusteellisesti vuoden 1919 laista.

Laissa jaettiin toimivalta keskuksen ja maakuntien välillä kolmen luettelon perusteella: liittovaltion luettelo (keskuksen osalta 59 kohtaa), maakuntien luettelo (maakuntien osalta 54 kohtaa) ja rinnakkaisluettelo (molempien osalta 36 kohtaa). Jäännösvaltuudet annettiin varakuninkaalle.

Maakuntatasolla käyttöön otettua autonomiaa rajoitettiin merkittävästi: maakuntien kuvernöörit säilyttivät merkittävät varavaltuudet, ja Yhdistyneen kuningaskunnan viranomaiset säilyttivät myös oikeuden keskeyttää vastuullisen hallinnon harjoittaminen.

Vuoden 1935 Intian hallintolain kiistanalainen piirre oli laissa säädetyt suojatoimet ja varaukset, jotka toimivat tarkastuksina ja rajoituksina sellaisille ei-toivotuille suuntauksille, jotka saattaisivat johtaa vastuullisen hallituksen epäonnistumiseen Intiassa. Perusteluina esitettiin, että nämä suojatoimet ja varaumat olivat välttämättömiä maan etujen kannalta. Ne koskevat joko Intian hallituksen tai osavaltioiden toimivallan käyttöä.

Lisäksi siinä laajennettiin kunnallisen vaalikelpoisuuden periaatetta koskemaan myös heikommassa asemassa olevia luokkia (kastit), naisia ja työläisiä.

Vuoden 1935 Intian hallituslaissa säädettiin liittovaltion tuomioistuimen perustamisesta lain tulkintaa ja liittovaltion asioita koskevien riitojen ratkaisemista varten. Siinä säädettiin, että liittotuomioistuimissa olisi oltava yksi ylituomari ja enintään kuusi tuomaria.

Liittovaltion tuomioistuimelle annettiin yksinomainen toimivalta ratkaista keskuksen ja sen muodostavien yksiköiden väliset riidat. Säännöksessä säädettiin muutoksenhausta korkeimmilta tuomioistuimilta liittotuomioistuimeen ja liittotuomioistuimelta Privy Counciliin. Liittotuomioistuimella oli myös toimivalta myöntää erityislupa muutoksenhakuun, ja tällaisten muutoksenhakujen osalta korkeimman oikeuden todistus oli välttämätön.

Se lakkautti Intian neuvoston, joka oli perustettu Intian hallitusta koskevalla lailla vuonna 1858. Intian valtiosihteeri sai tilalle neuvonantajaryhmän.

Lailla laajennettiin franchising-oikeutta. Tässä laissa otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön suorat vaalit. Noin 10 prosenttia koko väestöstä sai äänioikeuden.

Intian viranomaisten vuoden 1935 lailla rautateiden valvonta annettiin uudelle viranomaiselle nimeltä liittovaltion rautatievirasto, joka oli seitsemänjäseninen ja joka oli vapaa ministerien ja valtuutettujen valvonnasta. Tämän viranomaisen jäsenet raportoivat suoraan kenraalikuvernöörille. Ajatuksena oli vakuuttaa rautateiden brittiläiset sidosryhmät siitä, että heidän investointinsa olivat turvassa.

Maakuntien osittaiseen uudelleenjärjestelyyn kuuluivat Sindin erottaminen Bombaysta, Biharin ja Orissan jakaminen erillisiksi maakunniksi, Burman täydellinen erottaminen Intiasta, Adenin irrottaminen Intiasta ja perustaminen erilliseksi siirtomaaksi.

Vuoden 1935 Intian hallintolaki (Government of India Act 1935) koski Intian brittiläisten maakuntien ja osavaltioiden liittovaltiota. Burman osalta oli kuitenkin erillinen tapahtumasarja. Burma ehdotettiin erotettavaksi Intian lakisääteisen (Simon-komission) suosituksen mukaisesti, jonka ehdotuksen hallitus periaatteessa hyväksyi. Tämän seurauksena Lontoossa järjestettiin vuonna 1932 Burman pyöreän pöydän konferenssi. Vuonna 1935 hyväksyttiin Burmaa koskeva laki, ja Burman erottaminen tapahtui vuonna 1937. Vuoden 1935 Intian hallituslaissa säädettiin myös uudesta Burman toimistosta, jolla valmisteltiin Burman perustamista erilliseksi siirtomaaksi, mutta molempia osastoja johti sama valtiosihteeri, jonka nimi oli Intian ja Burman valtiosihteeri. Ensimmäinen Intian ja Burman valtiosihteeri oli lordi Dundas.

Ehdotus Intian liittovaltion perustamisesta ei toteutunut, koska laissa ehdotettiin, että liittovaltio voisi syntyä vain, jos yhtä moni ruhtinaskunta (jolle oli annettu mahdollisuus liittyä tai olla liittymättä) saisi puolet osavaltioiden paikoista liittovaltion lainsäätäjän ylähuoneessa. Tämän vuoksi Intian keskushallintoa säänneltiin edelleen vuoden 1919 lain säännöksillä (Montague-Chelmsfordin uudistukset), mutta vuoden 1935 Intian hallituksen lain eräät osat tulivat kuitenkin voimaan, esimerkiksi liittovaltion keskuspankki (Intian keskuspankki) perustettiin vuonna 1935 ja liittovaltion tuomioistuin vuonna 1937. Lain muut osat, erityisesti maakuntien itsehallinto, tulivat voimaan 1. huhtikuuta 1937. Myös ensimmäiset lain mukaiset vaalit pidettiin vuonna 1937.

Simon-komissio oli luvannut Intialle hallitsijan aseman vuonna 1929, mutta Intian hallituksen laki ei antanut sitä. Tämä laki, jossa säädettiin erillisistä vaalipiireistä hinduille, muslimeille, sikheille, eurooppalaisille, anglo-intialaisille, intialaisille kristityille jne., osoittautui edelleen Intian hajottamisen välineeksi. Se oli liian esteellinen, ja Nehru kutsui sitä "pelkiksi jarruiksi, ei moottoriksi".