Vuoden 1935 Intian hallintolaki (Government of India Act 1935) — määritelmä
Vuoden 1935 Intian hallintolaki (Government of India Act 1935) — määritelmä, tausta, keskeiset pykälät ja vaikutukset Intian hallintoon sekä itsenäistymisen historiallinen merkitys.
Britannian parlamentti hyväksyi elokuussa 1935 Intian hallintolain (Government of India Act, 1935). Laki sisälsi 321 pykälää ja 10 liitettä (schedule) ja oli siihen asti pisin koskaan hyväksytty laki. Se jaettiin myöhemmin kahteen erilliseen säädökseen: vuoden 1935 Intian hallintolakiin (Government of India Act, 1935) ja vuoden 1935 Burman hallintolakiin (Government of Burma Act, 1935). Perustuslaillisista uudistuksista Intiassa oli vaadittu pitkään, ja laki oli seurausta useista edeltävistä selvityksistä ja neuvotteluista.
Tausta
Vuoden 1935 laki perustui neljään keskeiseen lähteeseen: Simonin komission raporttiin, kolmannen pyöreän pöydän konferenssin (Round Table Conference) keskusteluihin, vuoden 1933 valkoiseen kirjaan ja eri yhteisten valittujen komiteoiden mietintöihin. Näiden pohjalta laadittu laki pyrki laajentamaan itsehallintoa ja järjestelemään suhteita Britannian hallinnon, provinssien ja ruhtinaskuntien välillä.
Keskeiset piirteet
- Provinsiaalinen autonomia: laki poisti vuoden 1919 dyarkiakäytännön provinsseista ja toi tilalle provinssien itsehallinnon: vaaleilla valitut ministerit muodostivat hallituksen, joka oli vastuussa provinssien lainsäädännöllisille elimille.
- Ehdotettu liittovaltio: laki ennakoi Intian liittovaltiota, joka olisi koostunut Brittiläisen Intian maakunnista ja eräistä ruhtinaskunnista. Tämä liittovaltio jäi kuitenkin toteutumatta, koska tarvittavaa määrää ruhtinaskuntia ei saatu mukaan.
- Valtasuhteet ja listajako: laki määritteli eri toimialojen jaon keskus- ja provinssitasojen välillä (mm. federal, provincial ja concurrent -listat), mutta keskusvallalle jätettiin merkittäviä valtuuksia ja residuaalivaltuuksia.
- Hallinnolliset valtuudet: kuvernööreille ja kuvernöörin edustajalle (viceroy) annettiin laajoja toimivaltuuksia, mukaan lukien oikeus pidättää toimia ja käyttää erivapauksia vaikeina aikoina.
- Edustuksellisuus ja franschise: laki laajensi äänioikeutta, mutta vaali- ja äänioikeusperusteet pysyivät rajattuina ja huomioivat esimerkiksi kiintiöjä sekä yhteisö- ja ammatillista edustusta (erityiset vaalijärjestelyt ja yhteisöedustus).
- Oikeudelliset toimet: laki loi rakennetta korkeammalle oikeudelliselle järjestelmälle, ja sen nojalla perustettiin myöhemmin liittovaltion korkein tuomioistuin (Federal Court).
Käytäntö ja seuraukset
Vaikka laki oli laaja ja yksityiskohtainen, sen suurin rakenneuudistus — liittovaltion perustaminen ruhtinaskuntineen — ei toteutunut. Ilman ruhtinaskuntien laajaa osallistumista liittovaltiota ei voitu muodostaa, joten keskusjohto jatkoi käytännössä aiempien valmiuksien ja poikkeusjärjestelyjen varassa. Sen sijaan laki johti konkreettisiin muutoksiin provinssien hallinnossa: vuonna 1937 pidetyissä provinssivaaleissa Intian kongressi ja muut puolueet pääsivät valtaan useissa maakunnissa, mikä oli ensimmäinen laajempi itsehallinnon kausi.
Kongressin ja muiden kansallisten poliittisten liikkeiden suhtautuminen lakiin oli ristiriitainen: laki laajensi itsehallintoa, mutta monet vaatimuslistat jäivät täyttymättä ja brittihallinnolla säilyivät merkittävät kontrollikeinot. Vuonna 1939, kun Britannia ilmoitti Intian osallisuudesta toiseen maailmansotaan ilman neuvotteluja intialaisten poliittisten ryhmien kanssa, useat kongressin johtamat provinssihallitukset erosivat protestina.
Arvio ja perintö
Vuoden 1935 laki on nähty sekä edistysaskeleena että puutteellisena kompromissina. Sen positiivisina vaikutuksina pidetään provinsiaalista autonomiaa ja laajempaa poliittista osallistumista, mutta toisaalta laki ylläpiti ratkaisevia brittivaltaa vahvistavia elementtejä: laajoja reservivaltuuksia, yhteisöllisiä vaalijärjestelyjä ja epäonnistunutta liittovaltion muodostamista. Laki myös erotti Burman hallinnollisesti Britti-Intiasta — tämä osa toteutui käytännössä vuoden 1937 alusta lähtien.
Se oli Britti-Intian viimeinen perustuslaki, joka erotti Burman siitä. Se kesti vuoteen 1947, jolloin Britannian alue jaettiin Pakistaniksi ja Intiaksi. Osa lain säännöksistä toimi siirtymäkauden oikeudellisena pohjana itsenäisille valtioille: Intian perustuslaki korvasi sen virallisesti 26. tammikuuta 1950, mutta monet hallinnolliset käytännöt ja instituutiot saivat vaikutteita vielä myöhemminkin. Pakistanissa vuoden 1935 lain määräykset toimivat osin edelleen, kunnes Pakistan hyväksyi oman perustuslakinsa vuonna 1956.
Merkitys nykypolvelle
Vuoden 1935 Government of India Act on tärkeä historiallinen virstanpylväs, koska se kuvaa siirtymävaihetta kohti täyttä itsehallintoa ja valtionmuodostusta Etelä-Aasiassa. Laki havainnollistaa myös, miten koloniaaliset valtiomuodot pyrkivät yhdistämään hallinnollista säätelyä ja poliittista legitimiteettiä — usein kompromissien hinnalla, jotka kävivät ilmi itsenäisyysliikkeen jatkuneessa paineessa.
Lain keskeiset piirteet
Vuoden 1935 Intian hallintolain keskeiset piirteet olivat seuraavat:
- Maakuntien dyarkian lakkauttaminen ja keskushallinnon dyarkian käyttöönotto.
- Intian neuvoston lakkauttaminen ja neuvoa-antavan elimen perustaminen sen tilalle.
- Säännös Intian liittovaltiosta, jossa on mukana Brittiläisen Intian alueita ja ruhtinaskuntia.
- Vähemmistöjä koskevien suojatoimien ja -välineiden kehittäminen.
- Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin ylivalta.
- Lainsäädäntöelinten koon kasvattaminen, äänioikeuden laajentaminen, aihealueiden jakaminen kolmeen luetteloon ja kunnallisen vaalijärjestelmän säilyttäminen.
- Burman erottaminen Intiasta
Intian liitto
Ehdotettuun koko Intian liittovaltioon kuului 11 Brittiläisen Intian maakuntaa, 6 pääkomissaarien maakuntaa ja ne ruhtinaskunnat, jotka saattoivat liittyä liittovaltioon. Ruhtinaskuntien liittyminen liittovaltioon oli vapaaehtoista. Liittovaltio voitiin perustaa vasta:
- joukko valtioita, joiden hallitsijoilla oli oikeus valita vähintään puolet valtioneuvoston 104 paikasta, ja
- Niiden yhteenlaskettu väestö oli vähintään puolet kaikkien Intian osavaltioiden kokonaisväestöstä, jotka olivat liittyneet liittovaltioon.
Liittymiskirjassa oli määrä määritellä, millä ehdolla valtio liittyi liittovaltioon. Liittyminen liittovaltioon oli pakollista brittiläisille provinsseille ja päävaltuutettujen provinsseille.
Dyarkia keskuksessa
Tämän lain nojalla keskuksen toimeenpanovalta siirrettiin kenraalikuvernöörille kruunun puolesta. Liittovaltion aiheet jaettiin kahteen luokkaan: varattuihin ja siirrettyihin aiheisiin. Varattuihin asioihin kuuluivat muun muassa puolustushallinto, ulkoiset asiat, kirkolliset asiat ja heimoalueisiin liittyvät asiat. Näitä aiheita hallinnoi kenraalikuvernööri oman harkintansa mukaan kolmen nimittämänsä neuvonantajan avustuksella. He eivät olleet vastuussa lainsäätäjälle.
Luovutettujen alueiden hallinnosta vastasi kenraalikuvernööri ministerineuvoston, jonka määrä oli enintään 10, neuvojen perusteella. Ministerineuvoston oli nautittava lainsäätäjän luottamusta. Kenraalikuvernööri saattoi kuitenkin toimia vastoin ministerineuvoston neuvoja, jos jokin hänen "erityisvastuualueistaan" liittyi tällaiseen toimeen. Tällöin {jos säädös sisälsi erityisvastuita} kenraalikuvernööri työskenteli kuitenkin valtiosihteerin valvonnassa ja johdolla.
Lisäksi kenraalikuvernöörin tehtävänä oli myös koordinoida näiden kahden siiven välistä työtä ja kannustaa neuvonantajia ja ministereitä yhteisiin neuvotteluihin.
Liittovaltion lainsäätäjä
Liittovaltion kaksikamarinen lainsäädäntöelin koostuisi kahdesta talosta eli osavaltioiden neuvostosta ja liittokokouksesta.
Valtioiden neuvosto
Valtioiden neuvoston oli määrä olla ylähuone ja pysyvä elin, jonka jäsenistä kolmasosa eroaa joka kolmas vuosi. Neuvostossa oli tarkoitus olla 260 jäsentä, joista 156 oli Britannian Intian ja 104 Intian osavaltioiden edustajia.
Brittiläisen Intian edustajat
150 brittiläisen Intian 156 edustajasta oli määrä valita kunnalliselta pohjalta, kun taas kenraalikuvernööri nimitti kuusi edustajaa naisten, vähemmistöjen ja köyhien luokkien edustajien joukosta. Lisäksi hinduille, muslimeille ja sikheille varatut paikat oli täytettävä suorilla vaaleilla, kun taas eurooppalaisille, anglo-intialaisille, Intian kristityille ja ahdinkoluokille varatut paikat oli täytettävä välillisillä vaaleilla.
Ruhtinaskunnan edustajat
Paikat jaettiin osavaltioiden kesken niiden suhteellisen merkityksen eikä väestön perusteella. Ruhtinaskuntien edustajat nimittäisivät hallitsijat.
Liittokokous
Liittokokous oli alahuone, jonka toimikausi oli viisi vuotta. Se koostui 375 jäsenestä, joista 250 edusti Brittiläistä Intiaa ja enintään 125 jäsentä ruhtinaskunnista. Ruhtinaskunnille varatut paikat täytettiin nimetyillä jäsenillä, mutta maakunnille annettiin eri määrä paikkoja. Liittovaltion edustajakokouksen vaalien oli määrä olla epäsuoria. Liittokokouksen toimikausi oli viisi vuotta, mutta se voitiin hajottaa myös aikaisemmin.
Maakuntien itsehallinto
Lain merkittävin piirre oli maakuntien itsehallinto. Kun dyarkia maakunnissa lakkautettiin, koko maakuntahallinto annettiin vastuuministereiden tehtäväksi, joita maakuntien lainsäädäntöelimet valvoivat ja erottivat.
Maakuntien itsehallinto tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin maakuntahallitukset olivat täysin vastuussa maakuntien lainsäätäjille ja toiseksi maakunnat olivat vapaita ulkopuolisesta valvonnasta ja puuttumisesta moniin asioihin. Näin ollen vuoden 1935 laki poikkesi maakuntien osalta perusteellisesti vuoden 1919 laista.
Laissa jaettiin toimivalta keskuksen ja maakuntien välillä kolmen luettelon perusteella: liittovaltion luettelo (keskuksen osalta 59 kohtaa), maakuntien luettelo (maakuntien osalta 54 kohtaa) ja rinnakkaisluettelo (molempien osalta 36 kohtaa). Jäännösvaltuudet annettiin varakuninkaalle.
Maakuntatasolla käyttöön otettua autonomiaa rajoitettiin merkittävästi: maakuntien kuvernöörit säilyttivät merkittävät varavaltuudet, ja Yhdistyneen kuningaskunnan viranomaiset säilyttivät myös oikeuden keskeyttää vastuullisen hallinnon harjoittaminen.
Turvatoimet ja varaukset
Vuoden 1935 Intian hallintolain kiistanalainen piirre oli laissa säädetyt suojatoimet ja varaukset, jotka toimivat tarkastuksina ja rajoituksina sellaisille ei-toivotuille suuntauksille, jotka saattaisivat johtaa vastuullisen hallituksen epäonnistumiseen Intiassa. Perusteluina esitettiin, että nämä suojatoimet ja varaumat olivat välttämättömiä maan etujen kannalta. Ne koskevat joko Intian hallituksen tai osavaltioiden toimivallan käyttöä.
Lisäksi siinä laajennettiin kunnallisen vaalikelpoisuuden periaatetta koskemaan myös heikommassa asemassa olevia luokkia (kastit), naisia ja työläisiä.
Liittovaltion tuomioistuimen perustaminen
Vuoden 1935 Intian hallituslaissa säädettiin liittovaltion tuomioistuimen perustamisesta lain tulkintaa ja liittovaltion asioita koskevien riitojen ratkaisemista varten. Siinä säädettiin, että liittotuomioistuimissa olisi oltava yksi ylituomari ja enintään kuusi tuomaria.
Liittovaltion tuomioistuimelle annettiin yksinomainen toimivalta ratkaista keskuksen ja sen muodostavien yksiköiden väliset riidat. Säännöksessä säädettiin muutoksenhausta korkeimmilta tuomioistuimilta liittotuomioistuimeen ja liittotuomioistuimelta Privy Counciliin. Liittotuomioistuimella oli myös toimivalta myöntää erityislupa muutoksenhakuun, ja tällaisten muutoksenhakujen osalta korkeimman oikeuden todistus oli välttämätön.
Intian neuvoston lakkauttaminen
Se lakkautti Intian neuvoston, joka oli perustettu Intian hallitusta koskevalla lailla vuonna 1858. Intian valtiosihteeri sai tilalle neuvonantajaryhmän.
Toimiluvan jatkaminen
Lailla laajennettiin franchising-oikeutta. Tässä laissa otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön suorat vaalit. Noin 10 prosenttia koko väestöstä sai äänioikeuden.
Liittovaltion rautatievirasto
Intian viranomaisten vuoden 1935 lailla rautateiden valvonta annettiin uudelle viranomaiselle nimeltä liittovaltion rautatievirasto, joka oli seitsemänjäseninen ja joka oli vapaa ministerien ja valtuutettujen valvonnasta. Tämän viranomaisen jäsenet raportoivat suoraan kenraalikuvernöörille. Ajatuksena oli vakuuttaa rautateiden brittiläiset sidosryhmät siitä, että heidän investointinsa olivat turvassa.
Maakuntien uudelleenorganisointi
Maakuntien osittaiseen uudelleenjärjestelyyn kuuluivat Sindin erottaminen Bombaysta, Biharin ja Orissan jakaminen erillisiksi maakunniksi, Burman täydellinen erottaminen Intiasta, Adenin irrottaminen Intiasta ja perustaminen erilliseksi siirtomaaksi.
Burman erottaminen
Vuoden 1935 Intian hallintolaki (Government of India Act 1935) koski Intian brittiläisten maakuntien ja osavaltioiden liittovaltiota. Burman osalta oli kuitenkin erillinen tapahtumasarja. Burma ehdotettiin erotettavaksi Intian lakisääteisen (Simon-komission) suosituksen mukaisesti, jonka ehdotuksen hallitus periaatteessa hyväksyi. Tämän seurauksena Lontoossa järjestettiin vuonna 1932 Burman pyöreän pöydän konferenssi. Vuonna 1935 hyväksyttiin Burmaa koskeva laki, ja Burman erottaminen tapahtui vuonna 1937. Vuoden 1935 Intian hallituslaissa säädettiin myös uudesta Burman toimistosta, jolla valmisteltiin Burman perustamista erilliseksi siirtomaaksi, mutta molempia osastoja johti sama valtiosihteeri, jonka nimi oli Intian ja Burman valtiosihteeri. Ensimmäinen Intian ja Burman valtiosihteeri oli lordi Dundas.
Intian viranomaisten lain 193 vaikutukset5
Ehdotus Intian liittovaltion perustamisesta ei toteutunut, koska laissa ehdotettiin, että liittovaltio voisi syntyä vain, jos yhtä moni ruhtinaskunta (jolle oli annettu mahdollisuus liittyä tai olla liittymättä) saisi puolet osavaltioiden paikoista liittovaltion lainsäätäjän ylähuoneessa. Tämän vuoksi Intian keskushallintoa säänneltiin edelleen vuoden 1919 lain säännöksillä (Montague-Chelmsfordin uudistukset), mutta vuoden 1935 Intian hallituksen lain eräät osat tulivat kuitenkin voimaan, esimerkiksi liittovaltion keskuspankki (Intian keskuspankki) perustettiin vuonna 1935 ja liittovaltion tuomioistuin vuonna 1937. Lain muut osat, erityisesti maakuntien itsehallinto, tulivat voimaan 1. huhtikuuta 1937. Myös ensimmäiset lain mukaiset vaalit pidettiin vuonna 1937.
Mitä tapahtui Dominion-statukselle?
Simon-komissio oli luvannut Intialle hallitsijan aseman vuonna 1929, mutta Intian hallituksen laki ei antanut sitä. Tämä laki, jossa säädettiin erillisistä vaalipiireistä hinduille, muslimeille, sikheille, eurooppalaisille, anglo-intialaisille, intialaisille kristityille jne., osoittautui edelleen Intian hajottamisen välineeksi. Se oli liian esteellinen, ja Nehru kutsui sitä "pelkiksi jarruiksi, ei moottoriksi".
Etsiä