Lewis ja Clark: Jeffersonin valtuuttama tutkimusretki (1804–1806)

Lewis ja Clarkin (1804–1806) Jeffersonin johtama tutkimusretki: seikkailu Louisianan ostosta Tyynellemerelle, kartoitus, löytöretket ja Sacagawean opastus.

Lewisin ja Clarkin retkikunta oli Meriwether Lewisin (1774–1809) ja William Clarkin (1770–1838) johtama tutkimusretki, joka toteutettiin vuosina 1804–1806. Presidentti Thomas Jefferson valtuutti retkikunnan kartoittamaan juuri Louisianan ostoaluetta, jonka Yhdysvallat oli äskettäin ostanut Ranskalta. Jeffersonin tavoitteina olivat alueen kartoittaminen, uusien kulkuyhteyksien (erityisesti luoteisväylän) etsintä Tyynellemerelle, luonnonvarojen ja luonnontieteellisten havaintojen kerääminen sekä liikesuhteiden ja diplomaattisen vaikutusvallan vahvistaminen intiaanikansojen parissa. Retkikunta lähti St. Louisista keväällä 1804 ja palasi samaan kaupunkiin syksyllä 1806.

Matkan rakenne ja päävaiheet

Retkikunta lähti St. Louisista toukokuussa 1804. Kokoonpano vaihteli matkan aikana; miehistössä oli alussa useita kymmeniä miehiä (usein mainittu vahvuus on noin 40–45), mukana upseereita, sotilaita, kokkeja, alusten miehistöä ja tulkkeja. Retkikunta rakensi ensimmäisen talven leirin Fort Mandanin läheisyyteen (nykyisen Pohjois-Dakotan alueella) ja vietti siellä talven 1804–1805. Tänä aikana mukaan tuli intiaaniintrepretaattori ja tulkki Toussaint Charbonneau sekä hänen vaimonsa Sacagawea, shoshone-nainen, joka myöhemmin osoittautui arvokkaaksi oppaaksi ja tulkiksi. Sacagawea kantoi mukanaan pientä poikaansa (Jean Baptiste, "Pomp"), ja hän auttoi retkikuntaa etenkin neuvotteluissa ja yhteydenpidossa eri intiaanikansoihin.

Keväällä retkikunta jatkoi Missourin vartta kohti länsivuoria. He ylittivät Kalliovuoret ja saivat shoshone-heimon kautta hevosia, joiden avulla jatkaminen länsirannikkoa kohti oli mahdollista. Marraskuussa 1805 retkikunta saavutti Tyynenmeren rannikon ja rakennutti sinne talveksi Fort Clatsopin (nykyisen Oregonin osavaltion alueelle). Talven yli 1805–1806 he dokumentoivat kasveja, eläimiä, karttoja ja intiaanikansojen tapoja. Paluumatka alkoi keväällä 1806, ja retkikunta saapui takaisin St. Louisiin syyskuussa 1806.

Henkilöitä ja erityistä muistettavaa

• Meriwether Lewisin ja William Clarkin johtajuus: Lewis toimi retkikunnan komentajana ja vastasi tieteellisistä keräyksistä sekä yhteydenpidosta Jeffersoniin; Clark huolehti suurelta osin kartoituksesta ja sotilaallisesta järjestyksestä.
• Sacagawea: hänen kielitaitonsa, tuntemuksensa alueista sekä läsnäolonsa vauvan kanssa auttoivat estämään vihamielisiä kohtaamisia ja lisäsivät retkikunnan uskottavuutta intiaanisuhteissa. Sacagawea pelasti myös tärkeitä välineitä ja muistiinpanoja, kun yksi veneistä kaatui, mikä on kuuluisa osa retkikunnan tarinaa.
• Retkikunnan ainoa kuolonuhri oli kersantti Charles Floyd, joka kuoli 20. elokuuta 1804; nykykäsityksen mukaan kuoleman syynä oli todennäköisesti akuutti umpilisäkkeen tulehdus (kertomuksissa hänelle on alkujaan todettu “punatauti”, mutta modernit arviot viittaavat appendisiittiin), punatautiin viittaava linkki säilytetty alkuperäisenä.
• York, orjattuna mukana ollut Clarkin palvelija, osallistui retkeen ja teki merkittäviä tehtäviä, mutta hänen asemansa paljasti myös retkikunnan jälkeen Yhdysvaltain yhteiskunnan ristiriidat. Useat muutkin retkikunnan jäsenet, kuten Patrick Gass ja John Ordway, kirjoittivat muistiinpanoja ja päiväkirjoja, jotka ovat tärkeitä lähteitä.

Tieteelliset ja kartografiset saavutukset

Retkikunta kartoitti useita uomia ja jokiosuuksia, teki tarkkoja maantieteellisiä havaintoja ja keräsi runsaasti kasvi- ja eläinnäytteitä. Clarkin tekemät kartat olivat poikkeuksellisen tarkkoja aikansa mittapuulla ja antoivat seuraaville kartoittajille ja siirtolaisille arvokasta tietoa. Lewis ja Clark raportoivat myös intiaanikansojen tavoista, kielistä ja yhteiskunnista, mikä rikasti Yhdysvaltojen tietämystä alueesta, mutta samanaikaisesti tiedot edistivät myöhempää läntistä siirtolaisuutta, jolla oli kauaskantoisia seurauksia intiaaniyhteisöille.

Merkitys ja perintö

Lewisin ja Clarkin retkikunta on yksi varhaisimmista Yhdysvaltojen laajentumista koskevista tieteellisistä ja kartoittavista hankkeista. Se vahvisti Yhdysvaltojen väitteitä Länsi-​meren rannoista ja loi perustan tulevalle tutkimukselle, kaupankäynnille ja siirtolaisuudelle länteen. Lewisin ja Clarkin päiväkirjat ja retkikunnan raportit ovat edelleen keskeisiä historiallisia lähteitä; niiden pohjalta on muodostettu museoita, muistomerkkejä ja National Historic Trail -reitti, ja retkikuntaa muistettiin laajasti myös bicentennial-juhlissa 2003–2006.

Retkikunnan tarina sisältää sekä löytämisen riemua että vaikeita moraalisia ja poliittisia kysymyksiä: se oli sekä tieteellinen saavutus että osa Yhdysvaltain laajenemispolitiikkaa, jonka seurauksena alkuperäiskansojen elämäntavat ja alueet muuttuivat perusteellisesti. Nykyään Lewisin ja Clarkin retkikuntaa tutkitaan monipuolisesti — sen historiallista merkitystä ja vaikutuksia arvioidaan sekä löytöretken saavutusten että sen seurauksien näkökulmasta.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Kuka johti Lewisin ja Clarkin retkikuntaa?

K: Miksi Yhdysvaltain presidentti Thomas Jefferson lähetti retkikunnan?

K: Milloin retkikunta lähti Saint Louisista?

K: Kuinka monta ihmistä oli Lewisin ja Clarkin johtamassa ryhmässä?

K: Kuka liittyi ryhmään matkan varrella ja miten hän auttoi heitä?

K: Mitä Lewis ja Clark tekivät retkikunnan päätyttyä?

K: Kuka oli ainoa matkalla kuollut henkilö ja mikä oli kuolinsyy?

Hae kirjaimella