Marie Byrd Land on laaja, jäätiköiden peittämä alue Etelämannerta. Se sijaitsee pääosin Rossin jäähyllyn ja Rossinmeren länsipuolella sekä Tyynen valtameren suuntaan avautuvalla pohjoisrannikolla. Alue ulottuu suunnilleen 158° läntisestä pituudesta aina noin 103°24' läntiseen pituuteen. Rockefellerin tasanko ja Eights Coast kuuluvat alueeseen. Nimi Marie Byrd Land annettiin vuonna 1929 kontra-amiraali Richard E. Byrdille kuuluneen tutkimustoiminnan muistoksi — Byrd nimesi alueen vaimonsa Marie Byrdin kunniaksi sen tutkimisretkien aikana.
Sijainti ja maantiede
Marie Byrd Land on hyvin syrjäinen jopa Etelämantereeksi. Alue on pääosin jäätiköiden ja jääpeitteen peittämä sisämaa, jossa on laajoja jäätikkölauttoja, jäävyöhykkeitä ja paikoitellen paljaita vuorijonoja sekä tuliperäisiä muodostumia. Sisäosissa sijaitsee laajoja tasankoja, kuten Rockefellerin tasanko, ja rannikkoa reunustavat jäähyllyt ja jäälautat. Yhdessä itäpuolella sijaitsevan Eights Coastin kanssa Marie Byrd Landin pinta-ala on noin 1 610 000 km², mikä tekee siitä yhden suurimmista vastaavista aluekokonaisuuksista maailmassa.
Ilmasto ja luonto
Ilmasto on ankara: talvet ovat erittäin kylmiä ja kuivat, ja myös kesät ovat kylmiä ja tuulisia. Suurin osa alueesta on pysyvästi jäässä, joten kasvillisuus- ja eläimistöesineet rajoittuvat rannikon läheisyyteen, missä elävät muun muassa pingviinit, hylkeet ja erilaiset merilinnut. Sisämaassa elämää on hyvin vähän johtuen jäätikön paksuudesta ja äärimmäisistä sääolosuhteista.
Geologisesti Marie Byrd Landilla on merkittävä tuliperäinen historia: alueella on havaittu monia tulivuoria ja vulkaanisia rakenteita, jotka kuuluvat niin sanottuun Marie Byrd Landin vulkaaniseen provinsiin. Joillain alueilla kuori paljastuu jäätikön reunoilla tai korkeammilla huipuilla.
Historia ja ihmistoiminta
Alue tuli tunnetuksi 1900-luvun alkupuolen ja välisen ajan suuren tutkimusaktiivisuuden myötä, erityisesti Richard E. Byrdin johtamien retkien seurauksena (1928–30, 1933–35 ja myöhemmät). Nimet ja karttatiedot perustuivat usein näiden retkien ilma- ja maahavaintoihin. Vuonna 1939 Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt rohkaisi tutkimusryhmiä esittämään alueelle valtio-oikeudellisia vaatimuksia; retkikuntien jäsenet tekivätkin erilaisia toimia, mutta virallisia ja pysyviä valtiooikeudellisia vaatimuksia ei koskaan jätetty ennen vuotta 1959.
Vuonna 1959 solmittu Etelämanner-sopimusjärjestelmä (Antarctic Treaty) pysäytti uusien aluevaatimusten tekemisen ja ilmaisi, että Etelämanner tulee käyttää rauhanomaisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin. Tämän vuoksi Marie Byrd Landia ei ole kansainvälisesti tunnustetusti liitetty mihinkään valtion suvereniteettiin, ja suurin osa siitä (erityisesti 150° läntisen leveyspiirin itäosat) on käytännössä lunastamatonta. Joissain Yhdysvaltojen kartoissa alue on aiemmin esitetty Yhdysvaltojen hallinnan piiriin kuuluvana, ja Yhdysvaltain puolustusministeriö on todennut, että alueelle olisi ollut historiallisesti perusteita esittää vaatimuksia, mutta virallinen valtio-oikeudellinen vaatimus jätettiin lopulta tekemättä. Sitä vastoin 150° läntistä pituutta länteen jäävä osa kuuluu perinteisesti Rossin riippuvuusalueeseen (Rossin riippuvuusalue).
Tutkimus ja asemat
Ihmisen pysyvä asutus puuttuu; ainoastaan ajoittainen tieteellinen toiminta ja satunnaiset koejärjestelyt ovat tavanomaisia. Yhdysvalloilla ja joillakin muilla valtioilla on ollut alueella tai sen läheisyydessä tutkimusasema- ja kenttätoimia tutkimuskausien aikana. Tutkimus kattaa muun muassa ilmastotutkimusta, jäätikkö- ja merentutkimusta, geologiaa sekä ilmastonmuutoksen vaikutusten seurantaa.
Kansainvälinen asema
Antarktisen sopimuksen nojalla Marie Byrd Land on osa kansainvälistä aluetta, jossa sovelletaan sopimuksen periaatteita: rauha, tieteellinen yhteistyö ja luontoarvojen suojelu. Alueen lunastamaton asema tekee siitä maailman suurimman selkeästi hallitsemattoman maa-alueen pinta-alan perusteella, mutta käytännössä kaikki toiminta siellä on sidoksissa kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön ja sopimuksen säännöksiin.
Marie Byrd Landin syrjäisyys ja vaikeakulkuisuus tekevät siitä kiinnostavan mutta haastavan tutkimusalueen: se tarjoaa arvokasta tietoa Etelämantereen geologiasta, jäätiköistä ja ilmaston kehityksestä, samalla kun sen suojelu ja kansainvälinen hallinnointi pysyvät keskeisinä kysymyksinä.
