Etelämanner on maapallon eteläisin manner, joka ympäröi etelänapaa. Suurin osa mantereesta sijaitsee Etelämannerpiirin eteläpuolella ja sen ympärillä ulottuu eteläinenvaltameri. Etelämanner on pinta-alaltaan noin 14 miljoonaa km², joten se on viidenneksi suurin manner Aasian, Afrikan, Pohjois-Amerikan ja Etelä-Amerikan jälkeen. Noin 99 % mantereen pinta-alasta on peittynyt jääpeitteeseen; jään keskimääräinen paksuus on noin 1,6 kilometriä ja paikoin se voi olla yli 4,5 kilometriä paksu. Etelämanner sisältää arviolta yli 90 % maapallon makeasta vedestä sitoutuneena jäähän.

Ilmasto ja maisema

Etelämanner on maailman kylmin, kuivin ja tuulisin manner. Siksi sitä pidetään myös aavikkona. Vuotuinen sademäärä on rannikkoalueilla keskimäärin vain noin 200 mm vettä vuodessa (noin 8 tuumaa) ja sisämaassa huomattavasti vähemmän. Mannerta leimaavat:

  • äärimmäiset pakkaset — kylmimmät mitatut lämpötilat ovat lähempänä −90 °C (esim. Vostok-asemalla mitattu −89,2 °C vuonna 1983),
  • voimakkaat katabattiset tuulet, jotka voivat paikoin nousta yli 200 km/h,
  • laajat jääpeitteet ja jäälautat, kuten Ross- ja Filchner–Ronne-jäälautat, sekä merijään vuosittainen vaihtelu.

Ilmaston ansiosta Etelämanner on myös korkeimpia mantereita keskimäärin (jäätiköiden paksuus nostaa korkeuskeskiarvoa). Nykyiset ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät erityisesti Länsi-Antarktiksen jäämassa- ja jäähyllyjen menetyksinä, jotka voivat vaikuttaa merenpinnan nousuun globaalisti.

Eläimistö ja kasvisto

Etelämanner ei ylläpidä pysyvää ihmisasutusta, mutta elämä kukoistaa merialueilla ja rannikolla. Vain lajit, jotka kestävät kylmää ja pitkään jatkuvaa valonpuutetta, voivat selviytyä. Keskeisiä piirteitä ovat:

  • Pengviinit — tärkeimpiä lajeja ovat muun muassa pingviinit kuten keisaripingviini ja Adélie-pingviini, jotka pesivät rantakaistaleilla ja jäälautoilla.
  • Hylkeet — yleisiä lajeja ovat Weddellin-, kuonon- (crabeater), leijona- (leopard) ja merinon-hylkeet sekä muun muassa elefanttihylje subantarktisilla rannoilla.
  • Merieläimet — valaat (esim. miekkavalaat, sinivalaat, ryhävalaat), merilinnut kuten albatrossit ja petrellit sekä valtavat krillipopulaatiot (Euphausia superba), jotka muodostavat ruokaverkon perustan.
  • Pieneliöstö — sukulaiset ryhmät kuten tardigradit, sukkulamatot (rotifera) ja punkit elävät maaperässä ja jääolosuhteissa. Kuivissa laaksoissa (Dry Valleys) ja jään alla on erityisiä mikrobiyhteisöjä.
  • Kasvillisuus — mantereella kasvaa vähän vihreää; tavallisia ovat ruohot, pienet pensaat harvinaisina paikkoina sekä levät, jäkälät, sienet ja bakteerit. Ainoat kaksi kukkivaa maassa pysyvää kasvia ovat tuntomerkkejä kantavat Deschampsia antarctica ja Colobanthus quitensis, joita esiintyy erityisesti subantarktisilla saarilla ja eteläisillä rannikolla.

Ihmistoiminta ja tutkimus

Etelämannerta ei asuta pysyvästi, mutta alueella toimivat tutkimusasemat ylläpitävät jatkuvaa tai kausiluonteista ihmisläsnäoloa. Talvella siellä on tyypillisesti noin 1 000 tutkijaa ja kaudella (kesällä) joukko kasvaa useisiin tuhansiin — nykyiset vaihtelut kesän huippumäärissä ovat noin 4 000–5 000 henkilöä. Tutkimus kattaa muun muassa:

  • ilmastonmuutoksen ja glaciologian tutkimuksen, etenkin jäämassojen dynamiikan ja merenpinnan nousun seurannan,
  • ilmakehätutkimuksen, kuten otsonikadon havainnot,
  • meribiologian ja ekosysteemien tutkimuksen (erityisesti krillin ja kalakantojen merkitys),
  • astronomian ja kosmisen säteilyn tutkimuksen hyödyntäen puhdasta, kuivaa ilmaa ja pitkää pimeää jaksoa.

Historia ja kansainvälinen järjestely

Ensimmäiset dokumentoidut havainnot mantereesta tehtiin 1800-luvun alussa (v. 1820 lähimpänä tunnettu ensimmäinen havainto). Etelämanner pysyi pitkään pitkälti kartoittamattomana ja hylättynä johtuen äärimmäisistä oloista ja vaikeasta saavutettavuudesta. Ensimmäisen kerran Antarktis-nimeä käytti virallisesti mantereen nimenä 1890-luvulla tiettävästi skotlantilainen kartografi John George Bartholomew.

Vuonna 1959 allekirjoitettiin Etelämannersopimus (Antarctic Treaty), jonka alkuperäiset osapuolet olivat 12 maata. Sopimus on sen jälkeen laajentunut; nykyisin sopimuksen osapuolina on useita kymmeniä maita (osapuolten lukumäärä on kasvanut vuodesta 1959 lähtien). Sopimus tekee alueesta rauhanomaisen alueen: sotilaallinen toiminta sotatoimissa on kiellettyä, ja alue pyritään pitämään demilitarisoituna. Lisäksi luonnonvarojen kaupallinen mineraalien louhinta on käytännössä kielletty — Madridin ympäristösopimuksella (1991) kiellettiin mineraalivarojen hyödyntäminen paitsi tieteellisissä tarkoituksissa. Sopimusjärjestelmä tukee laajasti myös tieteellistä tutkimusta ja pyrkii suojelemaan mantereen luontoa ja toimimaan globaalina yhteistyöalustana. Alueen hallinta perustuu pitkälti kansainväliseen yhteistyöhön ja tieteelliseen neuvotteluihin; toisten maiden alueelliset väitteet on toistaiseksi jäädytetty sopimuksen nojalla.

Ympäristön haasteet

Ilmastonmuutos aiheuttaa Etelämantereella merkittäviä muutoksia: Länsi-Antarktiksen jäätiköt ja tietyt jäähyllyt ovat menettäneet massaa, mikä vaikuttaa merenpinnan nousuun. Lisäksi merten lämpeneminen ja muutokset jääpeitteessä vaikuttavat ekosysteemeihin, kuten krillin levinneisyyteen ja siten pingviini- ja valaiden ruokatalouteen. Etelämannersopimus ja siihen liittyvät ympäristösäännöt pyrkivät rajoittamaan ihmistoiminnan vaikutuksia, mutta ilmiöt ovat globaaleja ja vaativat laaja-alaista kansainvälistä toimintaa.

Etelämanner on ainutlaatuinen luonnonalue: karu mutta elintärkeä osa maapallon ekosysteemiä ja ilmastojärjestelmää, joka vaatii suojelemista sekä laajaa tieteellistä yhteistyötä.