Polyypit ovat polttiaiseläinten (Cnidaria) yksi pääruumiinmuodoista. (Alkuperäisessä lähdetekstissä oli linkki nilviäisten.) Toinen polttiaiseläinten perusmuodoista on meduusa. Polyypilla on usein maljakon muotoinen ruumis, jonka suuaukon ympärillä on lukuisia lonkeroita. Polttiaiseläinten tunnusmerkkejä ovat säteisymmetria, ruumiinontelo, jossa ruoka sulatetaan, sekä iho- ja suoliruumisrakenne, jonka lonkeroissa on polttiarakenteita eli nematokysteja (polttiarakenteet), joita käytetään saalistukseen ja puolustautumiseen.
Polyypit voivat olla sekä suvullisia että suvuttomia. Yleisin suvuton lisääntymistapa on nuppujen muodostaminen, jossa pienet irronneet tai vanhemmasta kasvaneet nuput kehittyvät itsenäisiksi yksilöiksi. Joissakin lajeissa suvuton lisääntyminen tapahtuu myös jakautumalla tai jalka-irtoamisella (esimerkiksi Hydra voi käyttää tätä tapaa).
Suvullinen lisääntyminen tuottaa yleensä mikroskooppisen liikkuvan planula-alkion, joka uivan vaiheensa jälkeen kiinnittyy sopivaan alustaan ja kehittyy uudeksi polyypiksi. Monilla meduusoilla parittelu tuottaa suunnattoman määrän sukusoluja, joista syntyvät hedelmöittyneet munasolut kehittyvät planktonisessa vaiheessa ennen kiinnittymistään polypiksi.
Monien medusoiden elinkierrossa on vuorottelu: polyypit voivat tuottaa meduusoja suvuttomasti, ja meduusat puolestaan lisääntyvät suvullisesti, jolloin syntyvä alkiovaihe kehittyy uudeksi polyypiksi. Esimerkiksi jotkin meduusoihin kuuluvat lajit muodostavat polyypeista pienempiä meduusoja strobilaation avulla (polyypin segmentoituminen ja segmenttien erottuminen), jolloin syntyy vapaita, uivia meduusa-alkuja.
Joillakin ryhmillä tämä vuorottelu puuttuu. Koko Anthozoa-luokka (mm. korallit ja anemonit) esiintyy luonnossa pelkästään polyyppivaiheessa eivätkä ne muodosta meduusoja. Samoin jotkin hydrozoat ja muut lajit voivat olla joko aina polyyppimäisiä tai elämänkierto voi vaihdella lajin mukaan. Tekstissä mainittu Hydra on esimerkki koko elämänsä ajan sessiilistä tai paikallaan pysyvästä polyypistä, jolla kuitenkin on voimakas uudistumiskyky.
Usein syntyneet suvuttomat nuput jäävät paikalleen ja muodostavat tiheitä pesäkkeitä tai kolonioita. Tällaiset polyyppiyhdyskunnat voivat kasvaa hyvin suuriksi ja muodostaa monimutkaisia rakenteita — esimerkiksi riuttoja rakentavat korallit, joiden muodostuminen perustuu polyypin yhteiseloon ja kovan kalkkikuoren erittymiseen. Korallien rakennetta ja kasvua vahvistaa usein symbioosi levänkaltaisten zooxanthellae-yhteistyökumppaneiden kanssa, jotka tuottavat ravintoa fotosynteesin kautta.
Polyypit ovat usein sessiilejä eli kiinnittyneitä merenpohjaan tai kovaan pintaan, mutta pieniä polyyppejä voi myös esiintyä vapaana elävinä. Ne syövät pääosin planktonia ja pieniä eläviä organismeja, jotka pyydystetään lonkeroilla ja polttiarakenteilla. Ruoka kulkeutuu ruumiinonteloon, jossa se hajotetaan ja ravintoaineet levittyvät yksilön sisällä.
Polyypit ovat biologisesti tärkeitä: ne rakentavat reheviä ekosysteemejä (esim. koralliriutat), toimivat ravintona monille merieläimille ja ovat malliorganismeja tutkimuksissa, koska niillä on voimakas kyky uusiutua ja erilaistua. Lajikohtaiset erot elinkierrossa, lisääntymismuodoissa ja ekologisessa roolissa ovat suuret, joten polyyppien tutkimus tarjoaa tietoa evoluutiosta, kehitysbiologiasta ja meriekosysteemien toiminnasta.
Yhteenvetona: polyypit ovat polttiaiseläinten kiinnittyneitä tai yhteisöllisiä muotoja, joilla on maljakon muotoinen ruumis ja lonkerot. Ne lisääntyvät monin tavoin — sekä suvullisesti että suvuttomasti — ja niillä on keskeinen rooli meriluonnon rakenteen ja ravintoketjujen kannalta.
