Balalaika on perinteinen venäläinen kansansoitin, joka tunnetaan kolmesta kielestään ja kolmikulmaisesta kitaramaisesta rungostaan. Balalaikaperheeseen kuuluvat useat eri koot ja tyypit, joista tavallisimmat ovat:

  • piccolo balalaika (pienin ja korkeinta äänialaa)
  • prima balalaika (yleisin, usein solistiroolissa)
  • sekunda balalaika (säestys- ja harmoniatehtävissä)
  • alttobalalaika (alempi ääni, tukee harmonioita)
  • bassobalalaika (matalampi, rytmi- ja bassoääniä tuottava)
  • kontrabassobalalaika (suurin ja matalin, orkesterin pohja)

Rakenne ja materiaalit

Balalaikan runko on tyypillisesti kolmiomainen tai kolmiomainen kotelo, kantava äänilaatikko ja pitkä kaula, jossa on nauhat. Kaikissa yleisimmissä tyypeissä on kolme kieltä; varhaisissa soittimissa saattoi esiintyä myös kahdesta kuuteen kieltä. Nykyään kielet ovat yleensä terästä tai nylonia, mutta ennen vanhaan ne valmistettiin eläinsuolesta (gut). Kannessa käytetään usein kuusta tai muuta pehmeää puulajia, selkäpuoli ja sivut voivat olla kovempaa puuta kuten vaahteraa tai koivua.

Viritys ja soitto

Balalaikan yleisin viritys on E–E–A, jossa kaksi kielen ensimmäistä ovat usein samassa sävelessä eli unisonossa. Virityksiä on kuitenkin useita; käytössä ovat myös esimerkiksi G–G–D ja A–A–E -variantit sekä eri oktaaviversiot basso- ja kontrabassomalleissa. Basso- ja kontrabassobalalaikatsoissa kielet viritetään huomattavasti alemmiksi niin, että ne muodostavat orkesterille matalan perustan.

Soittotekniikat vaihtelevat soittimen ja kappaleen mukaan:

  • Prima-balalaikkaa soitetaan yleensä sormin tai peukalolla, ja siinä usein käytetään nopeaa tremoloa melodian soittamiseen.
  • Sekunda- ja alttobalalaikkaa käytetään sekä säestykseen että melodian tukemiseen; ne voidaan soittaa sormilla tai plektralla kappaleen vaatimusten mukaan.
  • Basso- ja kontrabassobalalaikatsoita usein soitetaan pehmeämmällä plektralla tai nahkapalalla/nahkakepillä, jolloin saadaan runsaampi bassoääni ja selkeä rytmi.

Historia ja kehitys

Balalaikan juuret ulottuvat keskiajan ja varhaismodernin ajan itäeurooppalaisiin ja keskiaasialaisiin luttuihin ja kielellisiin soittimiin. Varhaisissa kuvauksissa ja soittimissa esiintyi eri määrä kieliä (kaksi–kuusi), ja soittimen varhaiset kielet olivat usein sidottuja kaulaan. Nykyisenkaltaisen balalaikan vakiinnuttivat 1800-luvun lopun venäläiset kansanmusiikin kerääjät ja säveltäjät, joista merkittävin oli Vasili Andrejev. Hän standardisoi balalaikaperheen koot ja edisti balalaikkaorkesterien toimintaa, mikä nosti soittimen suosiota sekä Venäjällä että ulkomailla.

Käyttö ja merkitys

Balalaikka on keskeinen soitin venäläisessä kansanmusiikissa ja tansseissa, mutta sitä käytetään myös klassisissa sovituksissa, populaarimusiikissa ja nykysävellyksissä. Balalaikkaorkesterit ja -yhtyeet esittävät sekä perinteisiä lauluja ja tansseja että sovituksia suuremmille orkesterikokoonpanoille. Soittimella on myös kansainvälistä vetovoimaa, ja nykypäivänä se esiintyy usein myös maailmankansanmusiikin ja fuusiogenren yhteydessä.

Yhteenveto

Balalaika on tunnistettava ja monipuolinen venäläinen soitin, joka muodostaa laajan perheen pienimmästä piccolosta suurimpaan kontrabassoon. Sen yksinkertainen kolmikielinen rakenne, kilpailukykyinen ääni ja laaja soitto- ja viritysvaihtoehtojen kirjo tekevät siitä edelleen elävän ja kehittyvän osan sekä perinteistä että nykytaiteellista musiikkia.