Orkesteri: määritelmä, tyypit (sinfonia- ja kamariorkesteri) ja historia

Orkesteri on ryhmä muusikoita, jotka soittavat soittimia yhdessä. He tekevät musiikkia. Suurta orkesteria kutsutaan joskus "sinfoniaorkesteriksi" ja pientä orkesteria "kamariorkesteriksi". Sinfoniaorkesterissa voi olla noin 100 soittajaa, kun taas kamariorkesterissa voi olla 30 tai 40 soittajaa. Soittajien määrä riippuu siitä, mitä musiikkia soitetaan ja kuinka suuri on paikka, jossa soitetaan. Sana "orkesteri" tarkoitti alun perin kreikkalaisessa teatterissa näyttämön edessä olevaa puoliympyrän muotoista tilaa, jossa laulajat ja soittimet soittivat. Vähitellen sanalla alettiin tarkoittaa myös itse muusikoita.

Mitkä ovat orkesterin tyypit?

Orkestereita on monenlaisia. Yleisimmät ja käytetyimmät nimitykset:

Sinfoniaorkesteri (tai filharmoninen orkesteri): suuri orkesteri, jossa on useimmat soittimet jousista puupuhaltimiin, vaskiin ja lyömäsoittimiin. Tyypillinen koko vaihtelee noin 60–100+ soittajan välillä riippuen teoksen vaatimuksista.
Kamariorkesteri: pienempi orkesteri, yleensä 10–40 soittajaa. Kamariorkesterit soittavat usein kevyempää tai intiimimpää ohjelmistoa ja voivat esiintyä pienemmissä saleissa.
Jousiorkesteri: koostuu pelkästään jousisoittimista (viulut, alttoviulut, sellot, kontrabassot). Koko vaihtelee muutamasta soittajasta yli 40 soittajaan.
Kamarimusiikkiyhtyeet: hyvin pienet yhtyeet (duo, trio, kvartetti jne.), jotka eivät aina käytä johtajaa ja soittavat usein keskustelevaa, työstävää musiikkia.
Erikoisorkesterit: esimerkiksi ooppera- ja balettioratorioiden orkesterit, elokuvamusiikkiin erikoistuneet studio-orkesterit tai historiallisia käytäntöjä seuraavat barokkiorkesterit.

Orkesterin rakenne ja tavalliset soittimet

Useimmat sinfoniaorkesterit jakautuvat neljään pääryhmään:

Jouset – viulut (ensimmäiset ja toiset), alttoviulut, sellot ja kontrabassot. Jouset muodostavat orkesterin selkärangan ja usein suurimman soittajaryhmän.
Puupuhaltimet – huilu, oboe, klarinetti, fagotti ja usein niiden vaihtoehdot (esim. pikkuhuilu, englannintorvi).
Vaskipuhaltimet – pasuuna, trumpetti, käyrätorvi (french horn), joskus tuuba.
Lyömäsoittimet – timpani, symbaalit, rumpu, xylophone, marimba ym. Tarvittaessa lisätään erikoisefektejä tai populäärimusiikin soittimia.

Lisäksi orkesterissa voi esiintyä piano, harp, sähkösoittimia tai laulu, riippuen teoksen vaatimuksista.

Johtaja ja muut avainroolit

Kapellimestari (johtaja) johtaa orkesteria tulkinnallisesti ja käytännön tasolla: hän määrittää tempot, dynamiikan ja esityksen ilmaisun. Kapellimestari lukeutuu usein solistin ja soittajien välisiin keskusteluihin ja harjoituksiin.
Konserttimestari (ensimmäinen viulu): toimii kapellimestarin oikeana kätenä, soittaa usein solistisia osia ja johtaa jousisektoria. Konserttimestari voi tarvittaessa ohjata orkesteria ilman kapellimestaria pienemmissä kokoonpanoissa.
Sektion johtajat: kunkin soittoryhmän sisällä on usein oma johtaja tai keulansoittaja (esim. pääfagotti, päätrumpetti), jotka huolehtivat ryhmän yhtenäisyydestä.

Ohjelmisto ja esiintymispaikat

Orkestereiden ohjelmisto kattaa laajan kirjon:

klassiset sinfoniat ja konsertot (esim. Haydn, Mozart, Beethoven),
romanttinen repertuaari (Brahms, Tšaikovski, Mahler),
moderni ja nykymusiikki,
ooppera- ja balettimusiikki,
elokuvamusiikki ja sovitukset populaarimusiikista.

Esiintymispaikkoina toimivat konserttisalit, oopperatalot, kirkot, ulkoilmanäyttämöt ja studio-tilat. Orkesterin koko ja akustiikka vaikuttavat siihen, miten musiikki kuulostaa tilassa.

Orkesterin historia lyhyesti

Alkuperä: Sana ja käsite juontavat juurensa antiikin Kreikkaan, jossa orkesteri tarkoitti näyttämön edustalla olevaa puoliympyrän muotoista tilaa, jossa kuoro ja soittajat esiintyivät. Tästä käsitteestä kehittyi ajan myötä käsitys musiikkia yhdessä esittävästä ryhmästä.

Keskiaika ja renessanssi: keskiajalta lähtien eri tilaisuuksissa ja kuninkaallisissa hovissa käytettiin pienempiä yhtyeitä ja seurueita. Renessanssilla kehittyivät eri instrumenttien "consort"-ryhmät.

Barokki (1600–1750): syntyivät selkeämmin yhteiset kokoonpanot, kuten orkesterit, joita käytettiin oopperassa ja kirkkomusiikissa (esim. Bach, Handel). Kapellimestarin rooli vahvistui.

Classicismi (1750–1820): Haydn ja Mozart muokkasivat sinfoniaformaa ja orkesterin peruskokoonpanoa. Orkesterit alkoivat vakautua kokoonpanoltaan.

Romantiikka (1800-luvun 1800-luku): orkesterit laajenivat dramatiikan, suurempien dynamiikkojen ja uusien värien vuoksi. Säveltäjät kuten Berlioz ja Mahler käyttivät hyvin suuria kokoonpanoja ja uusia soittimia.

1900-luku ja nykyaika: orkesterin materiaali laajeni edelleen nykymusiikin ja elokuvamusiikin myötä. Samalla syntyi kiinnostus historiallisesti informoituihin esitystapoihin (period- tai barokkiorkesterit) ja pienempiin kokoonpanoihin.

Orkesterin toiminta tänään

Monet sinfoniaorkesterit ovat ammatillisia ja saavat rahoitusta kunnilta, säätiöiltä ja lipputuloista. On myös amatööri- ja harrasteorkestereita sekä nuoriso-orkestereita.
Joissain kamariorkestereissa ei ole kapellimestaria, vaan pienempi kokoonpano toimii konserttimestarin tai ryhmän yhteisjohtamisen perusteella.
Nykyorkesterit soittavat sekä vanhaa että uutta musiikkia, tekevät yhteistyötä solistien ja ohjaajien kanssa sekä osallistuvat monimuotoiseen kulttuuritoimintaan.

Lopuksi

Orkesteri on dynaaminen ja monimuotoinen yhteisö, jossa soittajat, johtaja ja ohjelmisto kohtaavat. Orkesterin koko, instrumentaatio ja toimintatapa määräytyvät musiikin, esityspaikan ja taiteellisen tavoitteiden mukaan. Sekä sinfonia- että kamariorkesteri tarjoavat erilaisia kuuntelukokemuksia — suuremmassa orkesterissa äänivärit ja voimakkuus korostuvat, pienemmässä intiimiys ja yksityiskohtien kuuluminen.

Dohnanyi-orkesteri esiintyy. Orkesterin kapellimestarin oikealla puolella ovat kakkosviulut. Kontrabassot ovat saksalaisen mallin mukaan takana.

Kapellimestari

Orkesteria johtaa kapellimestari. Hän auttaa soittajia soittamaan yhdessä, saamaan aikaan oikean tasapainon, jotta kaikki kuuluu selvästi, ja kannustamaan orkesteria soittamaan samalla tunteella. Jotkut pienet kamariorkesterit saattavat soittaa ilman kapellimestaria. Tämä oli tavallista 1800-luvulle asti, jolloin orkesterit kasvoivat ja tarvitsivat kapellimestarin, joka teki päätökset ja seisoi edessä niin, että kaikki soittajat näkivät hänet.

Välineet

Orkesterin soittimet on jaettu osastoihin: jouset, puupuhaltimet, vaskipuhaltimet ja lyömäsoittimet. Jokaisella osastolla (soitinryhmällä) on soittaja, joka on "pomo". Päälliköt tekevät päätöksiä istumajärjestyksistä ja teknisistä soittotavoista: esimerkiksi jousiosastojen päällikkö huolehtii siitä, että kaikki soittajat liikuttavat jousiaan ylös ja alas samaan suuntaan. Viulut jaetaan ensimmäiseen ja toiseen viuluun. Ensimmäisillä viuluilla on yleensä sävel, kun taas kakkosviulut ovat useimmiten osa säestystä. Ensimmäisen viulun johtaja on orkesterin johtaja (tai konserttimestari). Ammattilaisorkesterissa hän on orkesterin parhaiten palkattu jäsen.

Merkkijonoperhe

Jouset ovat suurin osa, vaikka soittimia on vain viisi: viulu, alttoviulu, sello, kontrabasso ja harppu. Tämä johtuu siitä, että ne soittavat suurimman osan ajasta ja muodostavat yleensä musiikin perustan. Jos ne eivät soita sävelmää, ne todennäköisesti säestävät. Ensimmäinen ja toinen viulu soittavat eri nuotteja: ensimmäisellä viululla on yleensä sävel. Jouset istuvat lavan etuosassa viuhkanmuotoisesti kapellimestarin edessä. Ensimmäiset viulut ovat kapellimestarin vasemmalla puolella, sitten tulevat toiset viulut, sitten alttoviulut ja sitten sellot. Kontrabassot ovat sellojen takana. Jotkut kapellimestarit haluavat, että toiset viulut ovat heidän oikealla puolellaan ja sellot ensimmäisten viulujen ja alttoviulujen välissä (ks. kuva Dohnanyi-orkesterista).

Puupuhallinperhe

Puupuhaltimet istuvat yhdessä tai kahdessa rivissä (orkesterin koosta riippuen) jousien takana. Puupuhaltimia on viisi: huilu, oboe, klarinetti, saksofoni ja fagotti. Näistä soittimista on myös erilaisia versioita:

Huilusta on pieni versio, piccolo, joka soi oktaavia korkeammalla. Se on orkesterin korkein soitin. Toisinaan on olemassa myös alttohuilu, joka on pidempi ja soi viidesosan (puoli oktaavia) huilua alempana. Useimmissa puupuhaltimissa tarvitaan kieli, mutta huilussa ei ole kieliä.

Fagotista on myös suurempi versio, kontrafagotti eli kaksoisfagotti, joka soi oktaavia alempana. Se on yksi orkesterin matalimmista soittimista.

Klarinetista on myös suurempi versio, bassoklarinetti. Se yltää samaan syvyyteen kuin fagotti. Nykyaikaisessa orkesterissa on yleensä vain yksi. On olemassa myös alttoklarinetti, mutta koska se soittaa samaa osaa kuin alttosaksofoni, sitä pidetään yleensä tarpeettomana soittimena.

Virallinen orkesteri koostuu aina kahdesta neljästä pääinstrumentista. Soittimien variaatioita käytetään silloin, kun teos sitä vaatii. Yleensä uudemmissa, vuoden 1850 jälkeen kirjoitetuissa kappaleissa on enemmän soittimia.

Joskus soittaja soittaa näitä ylimääräisiä soittimia kahteen kertaan, esimerkiksi yksi huilisti voi soittaa samassa kappaleessa myös piccoloa. Se riippuu musiikkikappaleesta. On selvää, että soittaja ei voi soittaa huilua ja pikcoloa samanaikaisesti. Jos nämä kaksi soitinta soivat samanaikaisesti, tarvitaan ylimääräinen soittaja piccoloa varten.

Messinkiperhe

Vaskipuhaltimissa on neljä osastoa: trumpetti, pasuuna, käyrätorvi ja tuuba. Joitakin näistä on useita kokoja. Soitinten transponointia käsittelevässä artikkelissa kerrotaan siitä lisää. Trompetissa voi olla useita hieman erikokoisia soittimia. Alin laji on bassotrompetti. Pasuuna voi olla altto-, tenori-, basso- tai kontrabassopasuunaa. Käyrätorvi, kuten muutkin vaskisoittimet, on muuttunut vuosien varrella. Nykyaikaisissa käyrätorvissa on vähintään kolme venttiiliä, ja ne ovat yleensä F-kielisiä. Ne istuvat usein eri paikassa kuin muut vaskitorvet. Tuubaa on erikokoisia, ja soittajan tai kapellimestarin on päätettävä, kumpaa hän käyttää soitettavassa kappaleessa. On olemassa suuria, niin sanottuja kontrabassotuboja. Yleisesti tavataan myös pieni tuuba, jota kutsutaan eufoniumiksi tai baritonitorveksi.

Lyömäsoitinperhe

Lyömäsoittimien osastolla on suurin valikoima soittimia. Paukut (tai "kattorummut") voidaan virittää tiettyihin nuotteihin. Ne ovat yleisin lyömäsoittimista. Haydnin ja Mozartin kaltaiset säveltäjät käyttivät niitä lähes aina, jopa pienissä orkestereissaan. Ne ovat yleisimmin käytettyjä lyömäsoittimia, ja niitä käytetään lähes kaikissa kappaleissa.

Loppuosa lyömäsoittimista voi sisältää viritettyjä lyömäsoittimia, kuten ksylofonia. Virittämättömiä lyömäsoittimia voivat olla muunlaiset rummut, kuten bassorumpu, pikkurumpu ja monet muut: yksinkertaisimpina mainittakoon yleisimmät. Pääsoittajan on päätettävä, kuka soittaja soittaa mitä soitinta tai soittimia. Lyömäsoittajien on työskenneltävä hyvin yhdessä tiiminä, jotta kaikki osat voidaan kattaa.

Orkestraalinen ulkoasu. Instrumentit voidaan sijoittaa eri tavoin. Usein puupuhaltimet ovat suorassa linjassa eivätkä kaarevassa linjassa, kuten tässä kaaviossa, ja ylimääräiset puupuhaltimet istuvat useammin muiden kanssa: piccolo huilujen kanssa jne.

Orkesterin historia

On vaikea sanoa, milloin orkesteri keksittiin, koska soittimet ovat soittaneet yhdessä jo vuosisatojen ajan. Jos sanotaan, että orkesteri on jousisoittimien ryhmä, jossa useat soittajat soittavat samaa osaa ja jossa voi olla myös puhaltimia (puupuhaltimia ja vaskisoittimia) tai lyömäsoittimia, orkesterit syntyivät 1600-luvulla. Pariisissa vuonna 1626 kuningas Ludvig XIII:lla oli 24 viulun orkesteri (nimeltään "24 Violons du Roi"). Myöhemmin vuosisadalla Englannin kuningas Kaarle II halusi olla Ranskan kuninkaan kaltainen, joten hänelläkin oli jousiorkesteri. Vähitellen mukaan tulivat muut soittimet. Tällöin mukana oli yleensä myös joku, joka soitti cembaloa (continuo-osuus). Usein se oli säveltäjä itse, joka johti teoksen tärkeinä hetkinä, kuten alussa ja lopussa, koskettimistolta käsin.

Klarinetit tulivat orkesteriin 1700-luvun lopulla ja pasuunat 1800-luvun alussa. Orkesterit olivat kuitenkin vielä melko pieniä. Saksofoni keksittiin 1800-luvun puolivälissä, mutta vaikka sitä alettiin käyttää orkestereissa, siitä tuli pian puhallinorkesterien ja myöhemmin jazzbändien soitin. Oopperasäveltäjä Richard Wagner teki orkesterista paljon suuremman, koska hän pyysi jatkuvasti lisää soittimia. Hän pyysi bassoklarinettia oopperaansa Lohengrin, ja Nibelungin sormus -nimiseen neljän oopperan sarjaan hän pyysi tarkan määrän soittajia: 16 ensimmäistä viulua, 16 toista viulua, 12 alttoviulua, 12 selloa, 8 kontrabassoa, 3 huilua ja piccoloa, 3 oboeta ja cor anglais, 3 klarinettia ja bassoklarinetti, 3 fagottia, 3 trumpettia ja bassotrumpetti, 3 tenorisarvipasuunaa ja kontrabassopasuuna, 8 torvea, joista 4 soittaa erityisesti suunniteltua tuubaa, bassotuuba, lyömäsoittimet ja 6 harppua.

Kaikki sen jälkeen kirjoitetut teokset eivät tarvitse näin suurta orkesteria, mutta konserttisalit olivat kasvaneet ja säveltäjät olivat tottuneet suurempaan äänivalikoimaan. Myöhemmät säveltäjät lisäsivät joskus kaikenlaisia epätavallisia soittimia: puhalluskone, hiekkapaperilohko, pullot, kirjoituskone, anvellit, rautaketjut, käki, Swannee-pilli jne. Mikään näistä ei ole tavanomainen orkesterisoitin. Joskus lyömäsoittimissa käytetään pianoa, esimerkiksi Igor Stravinsky käytti sellaista Petrouchkassa. Joskus käytetään myös ääniä.

Orkesteri tänään

Nykyään orkestereita kuulee yleensä konserttisaleissa. Ne soittavat myös oopperataloissa oopperaa ja balettia varten tai suurilla stadioneilla valtavia ulkoilmakonsertteja varten. Orkesterit voivat äänittää studiossa CD-levyjä tai elokuvamusiikkia. Monia niistä voi kuulla helposti ja edullisesti joka kesä Lontoossa BBC Proms -tapahtumassa.

Suurimpiin orkestereihin kuuluvat nykyään New Yorkin filharmonikot, Bostonin sinfoniaorkesteri, Chicagon sinfoniaorkesteri, Clevelandin orkesteri, Los Angelesin filharmonikot, Lontoon sinfoniaorkesteri, Lontoon filharmonikot, BBC:n sinfoniaorkesteri, Concertgebouw'n kuninkaallinen orkesteri, Wienin filharmonikot, Berliinin filharmonikot, Leipzigin Gewandhaus-orkesteri, Singaporen sinfoniaorkesteri, Pietarin kaupunginorkesteri, Israelin filharmonikot ja Tokion sinfoniaorkesteri NHK. Oopperataloilla on yleensä oma orkesteri, esimerkiksi Metropolitan-oopperatalon, La Scalan tai Royal Opera Housen orkestereilla.

Monissa maissa hyvin soittimia soittavat kouluikäiset lapset voivat soittaa oman alueensa nuoriso-orkestereissa. Isossa-Britanniassa osa parhaista valitaan soittamaan Ison-Britannian kansallisessa nuoriso-orkesterissa. Muita maailmankuuluja nuoriso-orkestereita ovat Orquesta Sinfónica Simón Bolívar, Gustav Mahlerin nuoriso-orkesteri, Euroopan unionin nuoriso-orkesteri ja West-Eastern Divan Orchestra.

Wienin Mozart-orkesteri on kamariorkesteri (pieni orkesteri).