Sivukierre (tai sivuttaisliike) on joillekin käärmeille ominainen liikkumistapa, jota käytetään erityisesti löysällä, irtonaisella tai liukkaalla alustalla. Ne käyttävät sitä liikkuakseen esimerkiksi hiekalla, mudalla ja muilla heikosti kantavilla pinnoilla. Tunnettuja sivukierrettä käyttäviä lajeja ovat mm. Saharan sarvikyykäärme, Cerastes cerastes, sekä Amerikan aavikoilla elävä sivukäärme, Crotalus cerastes. Myös jotkut Kaakkois-Aasian lajit käyttävät sivukierrettä liikkumiseen esimerkiksi vuorovesien mutalautoilla. Muita käärmeitä voidaan saada sivuttaisliikkumaan kokeellisesti sileillä pinnoilla eriasteisella menestyksellä. Sivukierre ei ole ainoa tapa liikkua hiekalla, mutta se sopii erityisen hyvin heikosti kantaville alustoille.

Miten sivukierre toimii

Sivukierre perustuu vartalon osittaiseen nostamiseen ja kiinteisiin kosketuspisteisiin maassa. Liikkeen periaate on yksinkertainen: käärme nostaa vuorotellen niitä vartalon segmenttejä, joiden kulma suhteessa maahan on sama, ja työntää ne eteenpäin. Samalla toiset vartalon kohdat pysyvät staattisessa (eli liukumattomassa) kosketuksessa alustan kanssa. Pää näyttää "heittäytyvän" eteenpäin ja vartalo seuraa sitä nostamalla aiemmin maassa olleita kohtia ja asettamalla ne maahan uudelleen ennen kuin alkuperäinen kosketus irtoaa.

Tässä liikkumistavassa käärmeen kosketus maahan ei liu'u, joten kosketuspisteissä näkyvät selkeät vatsansuomujen jäljet. Jäljissä muodostuu yleensä sarja melko suoraviivaisia tai J-kirjaimen muotoisia painaumia. Koska jokainen staattinen kosketus kattaa usein suuren osan käärmeen pituudesta, yksittäinen jälki on usein lähes yhtä pitkä kuin itse käärme.

Kuvitus

Alla on karkea animoitu viivapiirros, jossa näkyy sivukierre toiminnassa. Vaaleanruskeat alueet ovat käärmeen jättämiä jälkiä, jotka osoittavat, missä käärmeen ruumis koskettaa maata.

Hyödyt ja fysiikka

Sivukierre on tehokas tapa voittaa irtonaisen hiekan tai mudan liukas luonne, koska työntövoima kohdistuu vain vartalon staattisiin osiin eikä liukuviin. Kosketuspisteiden staattisuus näkyy selvästi jäljissä: vatsan suomujen kuvio jää terävänä ilman vedon aiheuttamaa "tahraantumista". Tämä liikkumistapa on myös energiatehokas: sen kalorikustannukset ovat yleensä hyvin alhaiset, usein huomattavasti alle esimerkiksi saman matkan kulkemisen kustannuksiin verrattuna tavanomaiseen liskon tai käärmeen liikkumiseen.

Sivukierre soveltuu myös haastavampiin olosuhteisiin, kuten hiekkadyyneiden nousuun: käärmeet voivat säädellä maahan koskettavien kohtien pituutta ja kulmaa välttääkseen lipsumista jyrkemmillä rinteillä. Tutkimuksissa on havaittu, että käärmeet muuttavat kosketuspintojen pituutta ja ajoitusta sopeutuakseen eri kaltevuuksiin ja alustoihin.

Erottaminen muista liikkumistavoista ja jälkien tunnistaminen

Sivukierre eroaa selvästi muista käärmeiden liikkumistavoista kuten sivuaaltoisuudesta (lateral undulation) ja konsertina-liikkeestä (concertina). Toisin kuin lateral undulationissa, jossa vartalo liukuu jatkuvasti sivuttaisvoiman avulla, sivukierteessä kosketuspisteet pysyvät liikkumattomina suhteessa maahan kunnes ne siirtyvät seuraavaan asentoon. Tämä tekee sivukierrejäljistä helposti tunnistettavia: toistuvat selkeät vatsansuomun painaumat ja säännölliset, erilliset segmentoituina näyttävät jälkikuvion.

Kenttähavaintoja tekevien kannattaa huomioida seuraavat tunnusmerkit:

  • Selkeät vatsansuomujen jäljet ilman vedon tai liukuman aiheuttamaa harmaata "pyöristystä".
  • Säännölliset, erilliset kosketusalueet jotka muodostavat vaakasuoria tai loivasti vinoja viivoja.
  • J-kirjaimen tai suoran segmentin kaltaiset painaumat peräkkäin, usein saman mittaiset kuin käärmeen pituusosat.

Muita huomioita

Vaikka sivukierre on erinomainen sääntöjen mukaiseen liikkumiseen löysällä alustalla, se ei ole ainoa tapa liikkua hiekalla — lajikohtaiset erot, ympäristö ja käyttäytymistarpeet vaikuttavat liikkumismuodon valintaan. Vastoin yleistä uskomusta ei ole näyttöä siitä, että sivuttaisliikkuminen liittyisi erityisesti hiekan kuumuuteen; päätöksen taustalla on ensisijaisesti tarve välttää liukumista ja maksimoida pidon hyöty heikosti kantavilla pinnoilla.