Vuoden 1839 Lontoon sopimus allekirjoitettiin 19. huhtikuuta 1839 osapuolina Euroopan suurvaltojen, Alankomaiden Yhdistyneen kuningaskunnan ja Belgian kuningaskunnan edustajat. Sopimusta kutsutaan myös nimillä Lontoon ensimmäinen sopimus, vuoden 1839 yleissopimus ja Lontoon erosopimus. Sopimus vahvisti virallisesti Belgian itsenäisyyden ja sääti sen kansainvälisen aseman.
Tausta
Belgian itsenäisyys juontaa juurensa vuoden 1830 kapinaan, joka johti Belgian eroon Alankomaiden kuningaskunnasta ja oman perustuslain hyväksymiseen vuonna 1831. Alankomaat ei kuitenkaan aluksi tunnustanut uutta valtiota tai sen rajoja, eivätkä osapuolet päässeet sopimukseen vuosien 1831–1832 neuvotteluissa. Tilanne vaati suurempien valtioiden sovittelua ja virallista kansainvälistä ratkaisua, joka lopulta konkretisoitui Lontoon sopimuksessa vuonna 1839.
Sopimuksen keskeiset kohdat
- Belgian itsenäisyyden tunnustaminen: sopimus tunnusti Belgian itsenäiseksi valtioksi ja vahvisti sen rajat osin kansainvälisesti sovittujen rajalinjausten mukaisesti.
- Pysyvä puolueettomuus: yksi sopimuksen tärkeimmistä määräyksistä oli, että Belgia tuli olla pysyvästi puolueeton. Tämä tarkoitti, että Belgia ei saanut liittyä liittoutumiin eikä sallia sotilaallista käyttöä alueellaan sodan aikana.
- Turva- ja takuutähdökset: sopimuksen allekirjoittaneet valtiot sitoutuivat suojelemaan Belgiaa, jos sen puolueettomuutta rikottaisiin tai valtioihin kohdistuisi hyökkäys.
- Luxemburgin ja Limburgin asema: sopimus vaikutti myös Luxemburgin ja osittain Limburgin asemaan. Luxemburg jaettiin: länsiosa, jossa puhuttiin paljon ranskankielisiä alueita, liitettiin Belgiaan (nykyinen Belgian Luxemburgin maakunta), ja itäosa säilyi suurherttuakuntana, joka oli edelleen yhteydessä Alankomaihin henkilöunionin kautta. Myöhemmin Luxemburgin täysi itsenäisyys ja erityisasema varmistettiin erillisillä sopimuksilla (mm. vuoden 1867 sopimus).
Allekirjoittajat
Sopimuksen allekirjoittivat suurvaltojen edustajat sekä osapuolena olleet Alankomaat ja Belgia. Keskeisiä allekirjoittajavaltioita olivat Iso-Britannia, Ranska, Preussi, Itävalta ja Venäjä sekä Alankomaat ja Belgia. Sopimus toimi kansainvälisenä takuuna Belgian asemalle Euroopassa.
Seuraukset ja historiallinen merkitys
Sopimuksella oli pitkäaikaisia vaikutuksia Euroopan politiikkaan. Belgian puolueettomuus oli keskeinen osa 1800-luvun valtatasapainoa, mutta käytännössä se ei estänyt Belgiaan kohdistuvia invaasioita myöhemmin. Merkittävä esimerkki sopimuksen käytännön merkityksestä oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen: kun Saksan keisarikunta hyökkäsi Belgiaan elokuussa 1914, Yhdistynyt kuningaskunta ilmoitti sodasta Saksalle 4. elokuuta vedoten osittain sopimuksen takaamiin velvoitteisiinsa Belgian puolustamiseksi. Näin Belgian puolueettomuuden rikkominen tarjosi osittain oikeutuksen Ison-Britannian sotatoimille.
Sopimus myös muokkasi alueellisia rajoja (erityisesti Luxemburgin ja Limburgin jakautumista) ja vaikutti pienempien valtioiden kohtaloon suurvaltojen politiikassa. Vaikka sopimuksen määräykset määrittelivät Belgian aseman pitkään, 1900-luvun tapahtumat — etenkin toisen maailmansodan miehitys ja myöhempi eurooppalainen integraatio — tekivät pysyvästä puolueettomuudesta käytännössä vähemmän merkityksellisen. Belgia liittyi sittemmin kansainvälisiin puolustusjärjestelyihin (esim. Nato), jolloin sen puolueettomuus ei enää ollut keskeinen ulkopoliittinen periaate.
Yhteenvetona vuoden 1839 Lontoon sopimus oli tärkeä kansainvälinen ratkaisu Belgian itsenäisyyden ja kansainvälisen aseman vahvistamiseksi, ja sen vaikutukset heijastuivat Euroopan politiikassa vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
