Tuatara (Sphenodon) – Uuden-Seelannin matelija ja elävä fossiili

Tuatara — Uuden-Seelannin elävä fossiili: harvinainen, endeeminen matelija, ainutlaatuinen hammasrakenne ja piikkinen selkäkilpi. Tutustu lajeihin ja uhanalaisuuteen.

Tuatara on matelija, joka näyttää liskolta. Ne ovat kuitenkin ainoa elossa oleva jäsen matelijoiden lahkosta, joka kukoisti 200 miljoonaa vuotta sitten.

Nykyään on olemassa vain Sphenodon-suku ja kaksi Tuatara-lajia. Molemmat lajit ovat endeemisiä Uudessa-Seelannissa (elävät vain siellä). Liskot ja käärmeet ovat tuataran lähimpiä eläviä sukulaisia.

Tuatara on vihreänruskea, ja sen pituus on jopa 80 cm päästä hännän päähän. Niillä on selässä piikkinen selkäkilpi, johon maori-sana tuatara viittaa. Uroksilla harja on voimakkaampi. Tuatarat ovat monin tavoin erityisiä. Yksi niistä on niiden hampaiden kuviointi. Niillä on kaksi hammasriviä yläleuassa, jotka ovat päällekkäin yhden hammasrivin kanssa alaleuassa. Tämä on ainutlaatuista elävien lajien joukossa.

Ulkonäkö ja anatomia

Tuatarat ovat tanakoita ja matalia eläimiä, väriltään yleensä vihreänruskeita tai harmahtavia, ja yksilöiden väritys voi vaihdella. Aikuinen voi olla yhteensä jopa noin 60–80 cm pitkä päästä hännän päähän. Selkäpiikit (dorsaalinen harja) ovat erityisen näkyviä uroksilla, etenkin lisääntymisaikaan.

Niiden hampaat ovat akrodonttisia eli kiinnittyvät suuontelon luun pintaan eikä niitä korvata uudella hampaanvaihdolla kuten monilla muilla eläimillä. Kaksi yläleuan hammasriviä ja yksi alaleuan rivi muodostavat toimivan leikkaavan pinnan, jolla tuatarat pureskelevat saalistaan.

Tuataralla on myös kolmas silmä eli parietaalinen silmä pään päällä. Täysi-ikäisillä eläimillä se on peittynyt sarveiskilvellä eikä sitä käytetä näkemiseen samalla tavalla kuin tavallisia silmiä, mutta se on valoherkkä ja liittyy todennäköisesti vuorokausirytmin ja hormonitoiminnan säätelyyn.

Biologia, elintavat ja lisääntyminen

Tuatarat ovat pääasiassa yöaktiivisia (nocturnal) mutta ne viihtyvät myös päivänvaloissa ja hakevat lämpöä auringosta lämmöntasapainon ylläpitämiseksi. Ne sietävät viileämpiä lämpötiloja paremmin kuin monet muut matelijat ja voivat olla aktiivisia myös alhaisemmissa lämpötiloissa.

Ravinto koostuu pääasiassa selkärangattomista, kuten hyönteisistä, hämähäkeistä ja matelijoista, mutta ne syövät myös pikkunisäkkäitä, linnun poikasia ja munia, kun tilaisuus tarjoutuu.

Lisääntyminen on hidasta: tuatarat kasvavat pitkään ja saavuttavat sukukypsyyden myöhään. Urosten sukukypsyys tulee yleensä noin 10–15 vuoden iässä ja naarasten noin 15–20 vuoden iässä (arvioita voi vaihdella). Naaras munii harvoin — yleensä kerran joka 2–5 vuosi — ja munien kehitys on erittäin pitkä: munat voivat inkuboida noin 11–15 kuukautta ennen kuoriutumista. Sukupuolen määrääminen on lämpöriippuvaista (temperature-dependent sex determination): inkubaatioajan lämpötila vaikuttaa siihen, kehittyykö poikanen urokseksi vai naaraaksi.

Tuatarat voivat elää hyvin pitkään; yksilöiden elinikä voi ylittää 60–100 vuotta, ja pitkäikäisyys yhdistettynä hitaaseen lisääntymiskiertoon tekee lajeista haavoittuvia ongelmatilanteissa.

Evoluutio ja taksonomia

Tuatarat kuuluvat muinaislaiseen ryhmään Rhynchocephalia (tai Sphenodontia), joka oli monimuotoinen ja yleinen mesotsooisella ajalla. Nykyiset Sphenodon-lajit edustavat tätä ryhmää ainoina säilyneinä edustajina, minkä vuoksi niitä usein kutsutaan "eläviksi fossiileiksi". Fysiologiset ja luustolliset piirteet, kuten diapsidinen kallon rakenne ja erikoistunut hammasjärjestely, ovat säilyneet pitkään ja antavat arvokasta tietoa matelijoiden evoluutiosta.

Perinteisesti tuatarasta on pidetty yhdestä lajista (Sphenodon punctatus), mutta populaatioiden eriytymisen vuoksi toisena tunnustettuna lajina mainitaan usein Sphenodon guntheri (Brothers Island tuatara). Taksonomiset yksityiskohdat voivat päivittyä tutkimusten myötä.

Tuataran genomia on tutkittu laajasti; genomi antaa tietoa sekä tuataran hitaasta evoluutiosta että laajemmin selkärankaisten evoluutiosta.

Uhat ja suojelu

Historian saatossa tuatarojen levinneisyys supistui merkittävästi ihmisen ja maahan tuoduista vieraslajeista, erityisesti rottien, myyrien ja kissojen vuoksi. Rotat syövät munia ja poikasia, minkä takia mantereella tuatarat lähes hävisivät ja säilyivät pääasiassa Uuden-Seelannin rannikkomaisilla saarilla, joille ei ollut päässyt vieraslajeja.

Nykyään tuatarat ovat suojelun kohteena: niiden elinympäristöjä suojellaan, rotia ja muita petoja pyritään hävittämään saarilta, ja siirtoja sekä lisääntymisohjelmia tehdään palauttamiseksi ja geneettisen monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Useita lajeja on uudelleenistutettu pedottomille saarille ja suojelualueille, ja myös joihinkin mantereellisiiin turva-alueisiin on tehty suojatoimia (esim. aita-alueet ja saarekkeet ilman vieraslajeja).

Tuatarat ovat biologisesti arvokkaita ja kulttuurisesti tärkeitä Uudelle-Seelannille, ja niiden suojelu on jatkuva prioriteetti luonnonsuojelujärjestöille ja paikallisille yhteisöille.

Miksi tuatara on kiinnostava?

• Se edustaa ainutlaatuista ja muinaista matelijaryhmää, joka antaa tietoa evoluution ja luuston kehittymisestä.
• Erikoiset anatomiset piirteet, kuten kaksirivinen yläleuan hammasjärjestelmä ja parietaalinen "kolmas silmä", tekevät siitä kiinnostavan tutkimuskohteen.
• Hidas elämänkierto, pitkäikäisyys ja herkkä lisääntymisrytmi korostavat suojelun merkitystä lajin säilymiselle.

Tuataran tutkimus ja suojelu jatkuu, ja laji toimii tärkeänä esimerkkinä siitä, miten ihmisen toiminta ja vieraslajit voivat muuttaa eristetyissä ekosysteemeissä esiintyvien lajien asemia.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mitä ovat tuatarat?

K: Mikä Tuatarassa on ainutlaatuista?

K: Kuinka monta Tuatara-lajia on olemassa?

K: Missä Tuatara elää?

K: Mitkä ovat Tuataran lähimmät elävät sukulaiset?

K: Mitä merkitystä on Tuataran piikkihelmalla?

Kysymys: Milloin Tuatara-matelijalaji kukoisti?

Hae kirjaimella