Matelijat – määritelmä, ominaisuudet ja tunnetuimmat lajit

Tutustu matelijoihin: määritelmä, ominaisuudet ja tunnetuimmat lajit — käärmeet, liskot, kilpikonnat ja krokotiilit. Kylmäverisyys, suomuinen iho, lisää mielenkiintoisia faktoja.

Matelija on yhteinen nimi yhdelle maaselkärankaisten pääryhmälle. Biologit käyttävät tarkempia luokittelutermejä (esimerkiksi luokka tai lahko), mutta arkikielessä "matelija" kattaa laajan joukon selkärankaisia, joilla on samankaltaisia ominaisuuksia.

Perusominaisuudet

Nimi "matelija" tulee latinasta ja tarkoittaa "hiipivää". Kaikilla elävillä matelijoilla on useita yhteisiä piirteitä:

• Kylmäverisyys (ektotermisyys): ne säätelevät kehon lämpötilaansa ympäristön avulla (esim. kylpeämällä auringossa tai hakeutumalla varjoon), eivät tuota lämpöä yhtä paljon kuin nisäkkäät.
• Suomuinen iho: suomuinen iho suojaa kosteuden haihtumiselta; ihon uloin kerros hilseilee säännöllisesti (kuoriutuminen tai nahkanluonti eri ryhmissä).
• Hengitys keuhkoilla: kaikki matelijat hengittävät keuhkoilla; ei ole vesielämän toukkavaihetta kuten useimmilla sammakkoeläimillä.
• Lisääntyminen: useimmat lajit munivat munia, joissa on suojakuori ja kalvot (amniottimunat), mutta osa käärmeistä ja liskoista on elävinä synnyttäviä.
• Erityinen aineenvaihduntaerite: ne erittävät pääasiassa virtsahappoa (ei ureaa), mikä säästää vettä.
• Kloakka: niillä on kloakki, yhteinen aukko peräaukkoa, virtsateitä ja sukuelimiä varten.
• Sydän ja verenkierto: useimmilla matelijoilla on kolmeen kammiolle rakentuva sydän (kaksi eteistä ja osittain jaettu kammio), kun taas krokotiileilla on kehittyneempi, osittain nelilokeroinen sydän ja erilainen verisuonijärjestely.

Luokittelu ja tunnetuimmat ryhmät

Monet tunnetuista matelijaryhmistä ovat nykyään sukupuuttoon kuolleet, esimerkiksi merelliset mosasaurukset ja muut esihistorialliset lajit. Aiemmin puhuttiin usein, että dinosaurukset ovat täysin kuolleet sukupuuttoon, mutta niiden perimä elää edelleen höyhenpeitteisissä jälkeläisissä eli linnuissa.

Elävistä matelijoista tunnetuimmat ryhmät ovat:

• Kilpikonnat (kilpikonnat) – panssaroituneet liskot, jotka hengittävät keuhkoilla ja munivat kuorillisia munia; monilla lajeilla merellisiä elinympäristöjä.
• Krokotiilit (krokotiilit) – suuret, vesielämään mukautuneet petoeläimet, joilla on kehittyneempi sydän ja laaja vanhempainhuolen muotoja.
• Tuatara (tuatara) – Uuden-Seelannin endeeminen ryhmä; ainoa elossa säilynyt edustaja omassa luokassaan, jolla on monia primitiivisiä piirteitä.
• Liskot ja käärmeet – suurin osa nykyisistä matelijoista: liskoja ja käärmeitä. Näihin kuuluu valtavasti muuntelua koolla, ravinnolla ja elintavoilla.

Elinympäristöt ja käyttäytyminen

Matelijat asuttavat lähes kaikkia maapallon elinalueita: aavikoita, metsiä, jokia, järviä, rannikkoalueita ja merialueita (esim. merikilpikonnat ja merikäärmeet). Koska ne ovat ektotermisiä, monet matelijat käyttäytyvät aktiivisesti lämpötilan mukaan: päivällä ne saattavat lämmitellä auringossa tai yöaktiiviset lajit välttelevät kuumuutta. Ravinnoksi käyvät sekä kasvit että eläimet; jotkut ovat erikoistuneita saalistajia, toiset opportunistisia yleissyöjiä.

Lisääntyminen ja kehitys

Matelijat lisääntyvät useimmiten munimalla amniottimunia, joissa on kalvot ja suojakuori. Munat saattavat olla hautovia tai jättää ne itsestään suojattuun paikkaan. Joillakin liskoilla ja käärmeillä on kuitenkin vivipariaa eli emät synnyttää eläviä poikasia. Vanhempainhuolto vaihtelee: krokotiilit ja jotkut liskot suojelevat pesiään ja poikasiaan, kun taas useimmat lajit eivät seuraa jälkeläisiään pitkään.

Fysiologia ja aistit

Matelijoilla on monia sopeutumia, jotka auttavat niitä selviytymään erilaisissa ympäristöissä. Monet käärmeet käyttävät hajuaistin täydentämiseen Jacobsonin elintä (vomeronasaliset elimet), ja jotkut käärmeet (esim. kyyt ja boalajit) pystyvät aistimaan lämpöä erikoistuneiden kuoppien avulla. Näkökyky, kuulo ja tuntoaisti ovat myös monimuotoisia eri ryhmissä.

Ekologinen ja kulttuurinen merkitys

Matelijat ovat tärkeä osa ekosysteemejä: ne säätelevät saalispopulaatioita, toimivat saalistuksena muille eläimille ja vaikuttavat ravintoverkkoihin. Ihmiskulttuureissa ne ovat esiintyneet mytologiassa, lääkinnässä, ruokakulttuurissa ja lemmikkeinä. Toisaalta monet lajit uhanalaisia ihmisen aiheuttamien uhkien vuoksi.

Uhat ja suojelu

Matelijoiden suurimmat uhkat ovat:

• elintilojen pirstoutuminen ja häviäminen (maatalous, kaupunkikehitys),
• laiton kauppa ja salametsästys (esim. kilpikonnankuoret, lemmikkikauppa),
• ilmastonmuutos, joka vaikuttaa lisääntymismenestykseen ja elinalueisiin,
• saasteet ja vieraslajit, jotka kilpailevat tai saalistavat alkuperäisiä lajeja.

Monia lajeja suojellaan luonnonsuojelualueilla, kansainvälisillä sopimuksilla ja suojeluprojekteilla. Tietoa lajeista kerätään ja käytetään elinympäristöjen palauttamiseen sekä uhanalaisten populaatioiden suojeluun.

Tutkimus

Elävien matelijoiden tutkimusta kutsutaan herpetologiaksi. Herpetologit tutkivat muun muassa lajien taksonomiaa, käyttäytymistä, fysiologiaa, ekologiaa ja suojelutoimia. Tutkimus auttaa ymmärtämään matelijoiden roolia ekosysteemeissä ja kehittämään tehokkaita suojelustrategioita.

Yhteenvetona: matelijat ovat monimuotoinen ryhmä selkärankaisia, joille on tyypillistä suomuinen iho, kylmäverisyys, amniottimunat, virtsahapon erittyminen ja kloakka. Ne ovat sopeutuneet hyvin erilaisiin ympäristöihin, mutta monet lajit tarvitsevat nykyisin ihmisen suojelua selviytyäkseen.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mikä on matelija?

K: Onko linnut matelijoita?

K: Miksi niitä kutsutaan matelijoiksi?

K: Mikä on kloakki?

K: Onko matelijoilla sama sydänjärjestys kuin nisäkkäillä?

K: Mitä sukupuuttoon kuolleita matelijoita tekstissä mainitaan esimerkkeinä?

K: Millä nimellä elävien matelijoiden tutkimusta kutsutaan?

Hae kirjaimella