Workhouse eli brittiläinen köyhäintalo oli instituutio, joka tarjosi asunnon ja työtä ihmisille, jotka eivät kyenneet elättämään itseään. Periaatteessa apu oli tarkoitettu hätäapua tarvitseville, mutta käytännössä se oli järjestetty niin, että apua saattoi vain ne, jotka olivat valmiita muuttamaan työväentaloon asumaan ja tekemään siellä määrättyjä raskaita töitä. Käsite ja käytäntö kehittyivät Englannissa ja Walesissa jo 1600-luvulla; ensimmäinen tunnettu maininta sanasta workhouse löytyi Abingdonin pormestarin vuonna 1631 jKr. laatimasta raportista, jossa käsiteltiin työväentalon perustamista kaupunkiin.

Workhousen synty liittyy pidempään köyhäinhoidon kehitykseen Englannissa. Jo vuoden 1388 köyhäinhoitolaki vaikutti käytäntöihin, ja myöhemmät säädökset, kuten 1600-luvun ja 1700-luvun paikalliset köyhäinhoitoratkaisut ja erityisesti Elizabethin ajan laki (1601), loivat taustan sille, miten yhteiskunta suhtautui köyhyyteen ja hätätapauksiin. Mustan surman jälkeinen työvoimapula ja muuttuneet työmarkkinat vaikuttivat siihen, että paikallisyhteisöillä ja viranomaisilla oli suuri vastuu köyhistä ja vailla turvaa olevista.

1800-luvun alun ja keskivälin muutokset tekivät vanhoista käytännöistä riittämättömiä. Napoleonin sotien jälkeen oli paljon työttömyyttä, koneistuminen vei monilta maatyöläisiltä työt, ja 1830-luvulla sattui useita huonoja satoja. Paineet köyhäinhoidon uudistamiseen kasvoivat, ja vastauksena säädettiin vuoden 1834 uusi köyhäinhoitolaki (Poor Law Amendment Act). Tämän lain keskeinen ajatus oli, että suoraa rahallista apua annettaisiin entistä harvemmin: apua sai, mutta vain jos suostui asumaan ja työskentelemään työväentalossa. Tavoitteena oli vähentää rakennettujen avustusten määrää ja estää avun väärinkäyttöä, mutta käytännössä järjestelmä myös leimasi köyhyyttä ja teki avun saamisen ehdolliseksi.

Työväentalojen toimintaperiaatteisiin kuului niin kutsuttu less eligibility -periaate: olosuhteiden oli oltava toivottomammat kuin heikkoimman palkollisen elämä, jotta ihmiset eivät pyrkisi laitosapuun vapaaehtoisesti. Työväentaloihin perustettiin usein useiden kylien tai kaupunkiosien yhteisiä laitoksia, joita hallinnoivat paikalliset 'Boards of Guardians' eli köyhäinhoitoviranomaiset. Laitoksissa asukkaita jaettiin kategorioihin (kykenevät työskentelemään, lapset, vanhukset, sairaat) ja usein perheet erotettiin toisistaan.

Työt työväentalossa olivat fyysisesti raskaita ja tarkoituksella kurittavia. Työtehtäviä olivat esimerkiksi:

  • kivien murskaaminen pieniksi kiviaineksiksi (esimerkiksi tietöihin);
  • luujen murskaaminen lannoitteen valmistamiseksi (lannoite);
  • vanhojen köysien repiminen auki kuitujen uudelleenkäyttöä varten, niin sanottu oakum-työ;
  • juoksumyllyt tai 'treadmill' -laitteet, joita käytettiin myös rankaisevina työmenetelminä.

Vanhan köyden aukirapsuttamiseen käytettiin metallista piikkiä, ja tästä työväentalojen lempinimi piikki (tai muut paikalliset slangit) juontaa osin juurensa. Työn tarkoitus oli olla vaativa ja ajoittain nöyryyttävä, jotta laitos pysyi ei-toivottavana vaihtoehtona vain niille, jotka olivat todellisessa hädässä.

Elämä työväentalossa oli ankaraa: asukkaat saivat tiukan ruokajärjestelmän, yksinkertaiset vaatteet ja tiukan päivärutiinin. Perheet erotettiin usein, ja miehet, naiset ja lapset asuivat eri osastoissa. Samalla työväentalot tarjosivat myös joitakin palveluja, joita vähän tai ei lainkaan tarjottu muualla köyhille: lapsille annettiin usein perustason koulutusta ja terveydenhoitoa, ja lapsia voitiin laittaa oppiin ulkopuolisiin perheisiin tai teollisuusoppilaitoksiin. Monet lapset saivat ammattikoulutusta tai joutuivat aikaisin työelämään.

1800-luvun loppua kohti monista workhouseista tuli yhä enemmän vanhusten, sairaiden ja pitkäaikaisten köyhien asuinpaikkoja kuin äkillisen työttömyyden vuoksi sinne päätyneiden ihmisten laitoksia. Julkinen mielipide ja lääketieteen kehitys muokkasivat käsitystä instituutioista, ja 1900-luvun alussa alettiin muuttaa niiden roolia kohti terveydenhuoltoa ja pitkäaikaishoitoa.

Vuonna 1929 tehtiin merkittäviä lakimuutoksia, joilla paikallishallinnoille annettiin oikeus ottaa köyhäinhoitolaitokset ja sairaalat hoito- ja terveyspalvelukäyttöön. Monet työväentalot muutettiin sairaaloiksi tai nimettiin uudelleen julkisiksi avustuslaitoksiksi. Lopullinen muutos tuli sosiaaliturvajärjestelmän ja kansanterveystyön lainsäädännön myötä: vuonna 1948 syntyneet uudistukset, kuten kansallinen apu- ja terveydenhuolouudistus (mukaan lukien National Assistance Act ja kansallinen terveydenhuolojärjestelmä, NHS), tekivät workhousen kaltaisista laitoksista tarpeettomia nykyaikaisen hyvinvointivaltion myötä.

Workhousen perintö on kaksijakoinen: toisaalta ne kuvastavat historian kovia ja leimaavia tapoja hoitaa köyhyyttä, toisaalta niissä syntyneet muutokset johtivat vähitellen parempiin julkisiin hoito- ja sosiaalipalveluihin. Työväentalot ovat myös nousseet osaksi kulttuurista muistia – kirjallisuus (esim. Charles Dickensin teokset) ja yhteiskunnallinen keskustelu ovat tuoneet esiin laitosten ankaruuden ja herättäneet vaatimuksia inhimillisemmistä sosiaalipolitiikan käytännöistä.