AlegsaOnline.com

António Salazar – Portugalin diktaattori ja Estado Novon perustaja (1932–1968)

Syväluotaava artikkeli António Salazarista — Portugalin diktaattorista ja Estado Novon perustajasta (1932–1968). Historiaa, politiikkaa ja perintö.

Tekijä: Leandro Alegsa

22-02-2026

António de Oliveira Salazar, GColIH, GCTE, GCSE, (28. huhtikuuta 1888 - 27. heinäkuuta 1970) oli Portugalin pääministeri ja diktaattori vuosina 1932-1968. Hän toimi tasavallan presidenttinä vuonna 1951 väliaikaisena. Hän perusti ja johti Estado Novoa ("Uusi valtio"), autoritaarista, oikeistolaista hallitusta, joka hallitsi Portugalia vuosina 1932-1974.

Varhainen elämä ja ura

Salazar syntyi katolisessa perheessä pienessä Vimieirassa. Hän opiskeli ja valmistui oikeustieteellisestä ja taloustieteellisestä koulutuksesta University of Coimbra -yliopistosta, ja hänestä tuli myöhemmin arvostettu taloustieteen professori. Salazar sai mainetta konservatiivisena ja säästeliäänä talousajattelijana, mikä poimi hänet vuonna 1928 Portugalin valtiovarainministeriksi. Menestyksekkäänä talousmiehenä hän vakiinnutti valtiontalouden ja sai kansalliselta eliitiltä sekä armeijalta kasvavaa luottamusta.

Valtaan nousu ja Estado Novo

Vuonna 1932 Salazarestä tuli pääministeri. Hän loi 1930-luvun alussa uuden poliittisen järjestelmän, Estado Novo-järjestelmän, joka perustui korporatismiin, vahvaan keskushallintoon, kansallis-konservatiivisiin arvoihin ja kirkon läheiseen yhteistyöhön. Vuonna 1933 astui voimaan uusi perustuslaki, joka lujitti hallituksen valtaa ja rajoitti poliittista moniarvoisuutta.

Politiikka, valvonta ja vapauksien rajoitukset

Estado Novo ylläpiti tiukkaa sensuuria lehdistössä, rajoitti poliittisia oikeuksia ja kielsi tehokkaasti vasemmistolaisen toiminnan. Hallinnon valvontaa toteutti muun muassa salainen poliisi (aluksi PVDE, myöhemmin PIDE), joka seurasi ja tukahdutti oppositiota, järjesteli pidätyksiä ja karkotuksia sekä vaikutti arkielämän kontrollointiin. Oppositio, sananvapaus ja poliittinen kilpailu oli käytännössä estettyä ja poliittinen ilmapiiri oli autoritaarinen.

Talous ja yhteiskunta

Alkuvuosinaan Salazar onnistui vakauttamaan julkisen talouden ja vähentämään valtion velkaa. Hallinto korosti maanviljelyksen ja perinteisten arvojen suojelemista, ja kansantalous pysyi pitkään matalan kasvun tilassa verrattuna muuhun Länsi-Eurooppaan. 1950–1960-luvuilla Portugal koki jonkin verran teollistumista ja infrastruktuurin kehitystä, mutta maasta puuttui laaja modernisaatio ja sosiaalinen uudistus, ja elintaso jäi monin paikoin jälkeen muista Euroopan maista.

Ulkopolitiikka ja siirtomaapolitiikka

Salazar korosti Portugalin historiallista roolia siirtomaavaltiona ja vastusti dekolonisaatiota. Hänen hallintonsa piti yllä tiukkaa kontrollia Angolan, Mosambikin ja Guinea-Bissaun kaltaisissa siirtomaissa. 1960-luvulla siirtomaasodat (Angolassa, Mosambikissa ja Guineassa-Bissaussa) alkoivat voimakkaasti rasittaa maan resursseja ja kasvattaa sisäpoliittista painetta. Toisaalta Salazar piti Portugalin puolueettomuuden toisen maailmansodan aikana, mutta säilytti historialliset suhteet erityisesti Britanniaan (mm. Azorien lentotukikohtien merkitys sotien aikana).

Johtamistyyli ja terveyden heikkeneminen

Salazarin johtamistyyli oli teknokraattinen, kurinalainen ja moraalinen. Hän vaikutti usein kylmältä ja etäiseltä, mutta myös päätöksenteossaan määrätietoiselta. Vuonna 1968 Salazar sai aivoverenvuodon tai aivohalvauksen (tilanteen kuvaus vaihtelee lähteittäin), jonka seurauksena hänen toimintakykynsä heikkeni merkittävästi. Presidentti ja sotilaseliitti nimesivät hänen seuraajakseen Marcelo Caetanon, joka jatkoi Estado Novon linjoja mutta pyrki tiettyyn modernisointiin. Salazar ei kuitenkaan enää palannut käytännön valtaan ja kuoli vuonna 1970.

Perintö ja arviointi

Salazarin perintö on Portugalissa kiistanalainen. Osa arvioi häntä vakauden ja taloudellisen kurin ylläpitäjäksi 1930-luvun sotkuisina vuosina, mutta laajempi arvio korostaa hänen hallintonsa autoritaarisuutta, ihmisoikeusloukkauksia, sananvapauden tukahduttamista ja maan pitämistä siirtomaapolitiikassa, joka johti pitkiin ja verisiin sotaretkiksi kärjistyneisiin konflikteihin 1960-luvulla. Vuonna 1974 tapahtunut Carnation Revolution syrjäytti Estado Novon ja aloitti siirtymän demokratiaan sekä siirtomaiden itsenäistymisprosessin.

Syntymä: 28.4.1888
Kuolema: 27.7.1970
Pääministerinä: 1932–1968 (käytännössä vallassa tähän asti)
Tärkeimmät piirteet: autoritaarinen hallinto, korporatismi, tiukka sananvapauden rajoitus, siirtomaapolitiikan ylläpitäjä

Salazarin aika on keskeinen osa 1900-luvun Portugalin historiaa: se selittää monia myöhemmän demokratian ja siirtomaiden vapautuksen haasteita sekä syitä Carnation Revolutionin laajalle kansansuosiolle.

Varhainen elämä

Salazar syntyi Vimieirossa, Santa Comba Dãossa, Portugalissa. Hänen isänsä oli ollut maataloustyöntekijä, josta tuli Perestrelos-perheen maatilan johtaja. Hänen isoisoisänsä oli ollut maanomistaja ja aatelismies. Hän opiskeli Viseun pappisseminaarissa vuosina 1900-1914 toivoen, että hänestä tulisi pappi. Hän muutti mielensä ja opiskeli oikeustiedettä Coimbran yliopistossa.

Vuonna 1926 tapahtuneen sotilasvallankumouksen jälkeen, joka syrjäytti riitaisien poliitikkojen muodostaman siviilihallituksen ja maan, joka oli lähellä epäonnistumista, tohtori Salazar kutsuttiin ottamaan tuolloin epäonnistuneen valtion taloushallinto haltuunsa. Tohtori Salazar toimi valtiovarainministerinä 13 päivää, mutta erosi poliitikkojen ja sotilaiden sekaantumisen vuoksi ja palasi yliopistoonsa. Hänet suostuteltiin uudelleen valtiovarainministeriksi vuonna 1928, ja hän teki sen ehdoin tahdoin, että hän sai itselleen enemmän valtaa ja että sotilaat puuttuisivat asiaan mahdollisimman vähän. Salazar jatkoi ministerinä vuoteen 1932 asti, ja hänen ansiokseen luettiin laajalti aloittelevan talouden kääntäminen nousuun.

Pääministerinä

Tohtori Salazar toimi pääministerinä vuodesta 1932 vuoteen 1968.

Hän hallitsi Portugalia lähes 40 vuotta ja onnistui pitämään Portugalin poissa toisesta maailmansodasta sekä estämään Espanjan hyökkäyksen pitämällä molempien osapuolten ystäviä. Salazar kuoli vuonna 1970. Salazarin vastustajat kutsuvat häntä usein fasistiksi, mutta hänen hallintonsa oli keskeisessä asemassa myönnettäessä portugalilaisia matkustusasiakirjoja tuhansille juutalaisille, jotka pakenivat Eurooppaa ja Portugalin kautta lopulliseen määränpäähänsä Pohjois-Amerikkaan. Valitettavasti tohtori Salazarin panosta tässä humanitaarisessa asiassa ei koskaan tunnustettu, koska tätä toimintaa oli vähennettävä sodan loppuvuosina. Sen sijaan yli-innokas Ranskan konsuli Aristides de Sousa Mendes saa usein tunnustusta, vaikka hän oli se, joka holtittomasti vaaransi operaation myöntämällä liukuhihnatolkulla matkustusasiakirjoja. Hän myönsi kymmeniä tuhansia tällaisia asiakirjoja kesä- ja heinäkuussa 1940. Salazarin Mendesille antamat lopettamismääräykset tuodaan usein esiin. Yhdysvallat oli muuten antanut samanlaisia ohjeita kaikille ulkomaanedustustoilleen jo vuosia aiemmin, koska se oli muka pelännyt Saksan salakuljettavan vakoojia pakenevien juutalaispakolaisten joukkoon. Presidentti Hoover määräsi Yhdysvaltain konsulit tulkitsemaan tiukasti maahanmuuttolain LPC-lauseketta. Presidentti Franklin Roosevelt ei onnistunut ajamaan maahanmuuttolakien ja -politiikan muuttamista. Tässä yhteydessä Portugalin ja Salazarin toimia voidaan pitää lähes sankarillisina.

Vähän tunnettu tosiasia on, että Salazarin Portugali oli tuolloin ainoa eurooppalainen valtio, jossa kaikilla hallinnon ja oikeuslaitoksen tasoilla oli ei-valkoisia ihmisiä. Muiden nykyisten siirtomaavaltojen "siirtomaavallan alamaisiksi" kutsumat tummaihoiset ihmiset saivat hyvin harvoin samanlaisia oikeuksia kuin siirtomaaherrojensa kansalaiset. Portugali myönsi alamaisilleen täyden kansalaisaseman. Se oli ainoa valtio läntisessä maailmassa, jolla oli ei-eurooppalaisia, ei-valkoisia parlamentin jäseniä. Tämä asema ei kuitenkaan ollut yleisesti saatavilla Afrikan alueiden mustille eli niille, jotka eivät olleet "assimilados" (joka tarkoittaa kirjaimellisesti "sulautuneita"), mikä tarkoitti niitä afrikkalaisia, jotka eivät olleet luopuneet heimotavoistaan eivätkä saavuttaneet vähimmäiskoulutustasoa. Noin 4 prosenttia Afrikan väestöstä katsottiin "assimiladoksi", kun taas Kap Verden, Intian ja Kiinan merentakaisissa siirtomaissa syntyperäisiä ihmisiä pidettiin yleisesti "assimiladoina", vaikka kahdella jälkimmäisellä alueella ihmiset eivät olleet suurelta osin roomalaiskatolisia eivätkä useimmat puhuneet portugalin kieltä.

Kuusikymmenluvun puolivälissä Portugali ja sen siirtomaat joutuivat kylmän sodan etulinjaan, ja sijaissota vei Portugalin resurssit. Salazaria syytettiin sodasta, johon hän ei voinut vaikuttaa, sekä maansa köyhtymisestä. Tuhannet ihmiset Manner-Portugalista pakenivat Euroopan naapurimaihin, erityisesti Ranskaan, välttääkseen asevelvollisuuden ja Afrikan sodan. Useimmat ottivat vastaan alhaista työtä, ja heistä saatiin Eurooppaan halpaa työvoimaa. Tämä ulkomailla asuva yhteiskuntaryhmä sai yhä enemmän valtaa sen jälkeen, kun sotilasvallankaappaus kaatoi Salazarin seuraajan Marcello Caetanon hallituksen vuonna 1974. Monet palasivat Portugaliin tullakseen seuraavan sukupolven poliitikoiksi.

Termi "fasistinen hallinto" on luultavasti peräisin tämän merkittävän ryhmän yrityksestä demonisoida kaatunut hallinto ja perustella pako sodassa olevasta maasta.

Osa Portugalin kansasta rakastaa Salazaria vielä nykyäänkin, ja hänet äänestettiin kaikkien aikojen suurimmaksi portugalilaiseksi mieheksi. Apologeetat sanovat, että se oli pikemminkin tapa osoittaa turhautumista Portugalin nykyisiin poliittisiin tapahtumiin ja poliitikkoihin kuin todellinen kiintymys. Suuri osa portugalilaisista on kuitenkin eri mieltä.

Siirtokunnat

Vuonna 1945 Portugalilla oli suuri siirtomaavalta, johon kuuluivat Kap Verden saaret, São Tomé ja Príncipe, Angola (mukaan lukien Cabinda), Portugalin Guinea ja Mosambik Afrikassa, Goa, Damão (mukaan lukien Dadra ja Nagar Haveli) ja Diu Intiassa, Macao Kiinassa ja Portugalin Timor Kaakkois-Aasiassa. Salazar halusi määrätietoisesti pitää Portugalin alueet hallinnassaan. Sodan jälkeen siirtomaat olivat sekaisin. Intian nationalistit Goassa halusivat maansa liittyvän uuteen itsenäiseen Intian valtioon. Paikalliset asukkaat järjestivät lakkoja ja mielenosoituksia portugalilaisia vastaan. Intian asevoimat valtasivat Goan, Damanin ja Diun vuonna 1961. Mosambikissa, Angolassa ja Portugalin Guineassa aloitettiin vallankumoukset portugalilaisia vastaan.

Kuolema

Vuonna 1968 Salazar sai vakavan aivohalvauksen, jonka syynä oli tiettävästi putoaminen tuolilta kesämökillään. Presidentti Américo Thomaz joutui korvaamaan hänet Marcelo Caetanolla 27. syyskuuta 1968. Salazar kuoli Lissabonissa 27. heinäkuuta 1970. Kymmenettuhannet ihmiset osallistuivat hautajaisiin ja Requiem-messuun ja seurasivat hänen arkkunsa kotikaupunkiinsa Santa Comba Dãoon kuljettaneen erikoisjunan matkaa. Hänet haudattiin esi-isiensä ja alueen maanviljelijöiden viereen tavalliseen tavalliseen hautaan.Vuosikymmeniä "diktaattorina" toimineen Salazarin maallinen omaisuus oli melkein kirjaimellisesti "paita selässä". Hän kuoli ostamatta koskaan moottoriautoa, ja hänen vaatimaton talonsa Lissabonissa kuului valtiolle, ja hänen vaatekaapissaan on kerrottu olleen kaksi paria pukuja.