António de Oliveira Salazar

Varhainen elämä

Salazar syntyi Vimieirossa, Santa Comba Dãossa, Portugalissa. Hänen isänsä oli ollut maataloustyöntekijä, josta tuli Perestrelos-perheen maatilan johtaja. Hänen isoisoisänsä oli ollut maanomistaja ja aatelismies. Hän opiskeli Viseun pappisseminaarissa vuosina 1900-1914 toivoen, että hänestä tulisi pappi. Hän muutti mielensä ja opiskeli oikeustiedettä Coimbran yliopistossa.

Vuonna 1926 tapahtuneen sotilasvallankumouksen jälkeen, joka syrjäytti riitaisien poliitikkojen muodostaman siviilihallituksen ja maan, joka oli lähellä epäonnistumista, tohtori Salazar kutsuttiin ottamaan tuolloin epäonnistuneen valtion taloushallinto haltuunsa. Tohtori Salazar toimi valtiovarainministerinä 13 päivää, mutta erosi poliitikkojen ja sotilaiden sekaantumisen vuoksi ja palasi yliopistoonsa. Hänet suostuteltiin uudelleen valtiovarainministeriksi vuonna 1928, ja hän teki sen ehdoin tahdoin, että hän sai itselleen enemmän valtaa ja että sotilaat puuttuisivat asiaan mahdollisimman vähän. Salazar jatkoi ministerinä vuoteen 1932 asti, ja hänen ansiokseen luettiin laajalti aloittelevan talouden kääntäminen nousuun.

Pääministerinä

Tohtori Salazar toimi pääministerinä vuodesta 1932 vuoteen 1968.

Hän hallitsi Portugalia lähes 40 vuotta ja onnistui pitämään Portugalin poissa toisesta maailmansodasta sekä estämään Espanjan hyökkäyksen pitämällä molempien osapuolten ystäviä. Salazar kuoli vuonna 1970. Salazarin vastustajat kutsuvat häntä usein fasistiksi, mutta hänen hallintonsa oli keskeisessä asemassa myönnettäessä portugalilaisia matkustusasiakirjoja tuhansille juutalaisille, jotka pakenivat Eurooppaa ja Portugalin kautta lopulliseen määränpäähänsä Pohjois-Amerikkaan. Valitettavasti tohtori Salazarin panosta tässä humanitaarisessa asiassa ei koskaan tunnustettu, koska tätä toimintaa oli vähennettävä sodan loppuvuosina. Sen sijaan yli-innokas Ranskan konsuli Aristides de Sousa Mendes saa usein tunnustusta, vaikka hän oli se, joka holtittomasti vaaransi operaation myöntämällä liukuhihnatolkulla matkustusasiakirjoja. Hän myönsi kymmeniä tuhansia tällaisia asiakirjoja kesä- ja heinäkuussa 1940. Salazarin Mendesille antamat lopettamismääräykset tuodaan usein esiin. Yhdysvallat oli muuten antanut samanlaisia ohjeita kaikille ulkomaanedustustoilleen jo vuosia aiemmin, koska se oli muka pelännyt Saksan salakuljettavan vakoojia pakenevien juutalaispakolaisten joukkoon. Presidentti Hoover määräsi Yhdysvaltain konsulit tulkitsemaan tiukasti maahanmuuttolain LPC-lauseketta. Presidentti Franklin Roosevelt ei onnistunut ajamaan maahanmuuttolakien ja -politiikan muuttamista. Tässä yhteydessä Portugalin ja Salazarin toimia voidaan pitää lähes sankarillisina.

Vähän tunnettu tosiasia on, että Salazarin Portugali oli tuolloin ainoa eurooppalainen valtio, jossa kaikilla hallinnon ja oikeuslaitoksen tasoilla oli ei-valkoisia ihmisiä. Muiden nykyisten siirtomaavaltojen "siirtomaavallan alamaisiksi" kutsumat tummaihoiset ihmiset saivat hyvin harvoin samanlaisia oikeuksia kuin siirtomaaherrojensa kansalaiset. Portugali myönsi alamaisilleen täyden kansalaisaseman. Se oli ainoa valtio läntisessä maailmassa, jolla oli ei-eurooppalaisia, ei-valkoisia parlamentin jäseniä. Tämä asema ei kuitenkaan ollut yleisesti saatavilla Afrikan alueiden mustille eli niille, jotka eivät olleet "assimilados" (joka tarkoittaa kirjaimellisesti "sulautuneita"), mikä tarkoitti niitä afrikkalaisia, jotka eivät olleet luopuneet heimotavoistaan eivätkä saavuttaneet vähimmäiskoulutustasoa. Noin 4 prosenttia Afrikan väestöstä katsottiin "assimiladoksi", kun taas Kap Verden, Intian ja Kiinan merentakaisissa siirtomaissa syntyperäisiä ihmisiä pidettiin yleisesti "assimiladoina", vaikka kahdella jälkimmäisellä alueella ihmiset eivät olleet suurelta osin roomalaiskatolisia eivätkä useimmat puhuneet portugalin kieltä.

Kuusikymmenluvun puolivälissä Portugali ja sen siirtomaat joutuivat kylmän sodan etulinjaan, ja sijaissota vei Portugalin resurssit. Salazaria syytettiin sodasta, johon hän ei voinut vaikuttaa, sekä maansa köyhtymisestä. Tuhannet ihmiset Manner-Portugalista pakenivat Euroopan naapurimaihin, erityisesti Ranskaan, välttääkseen asevelvollisuuden ja Afrikan sodan. Useimmat ottivat vastaan alhaista työtä, ja heistä saatiin Eurooppaan halpaa työvoimaa. Tämä ulkomailla asuva yhteiskuntaryhmä sai yhä enemmän valtaa sen jälkeen, kun sotilasvallankaappaus kaatoi Salazarin seuraajan Marcello Caetanon hallituksen vuonna 1974. Monet palasivat Portugaliin tullakseen seuraavan sukupolven poliitikoiksi.

Termi "fasistinen hallinto" on luultavasti peräisin tämän merkittävän ryhmän yrityksestä demonisoida kaatunut hallinto ja perustella pako sodassa olevasta maasta.

Osa Portugalin kansasta rakastaa Salazaria vielä nykyäänkin, ja hänet äänestettiin kaikkien aikojen suurimmaksi portugalilaiseksi mieheksi. Apologeetat sanovat, että se oli pikemminkin tapa osoittaa turhautumista Portugalin nykyisiin poliittisiin tapahtumiin ja poliitikkoihin kuin todellinen kiintymys. Suuri osa portugalilaisista on kuitenkin eri mieltä.

Siirtokunnat

Vuonna 1945 Portugalilla oli suuri siirtomaavalta, johon kuuluivat Kap Verden saaret, São Tomé ja Príncipe, Angola (mukaan lukien Cabinda), Portugalin Guinea ja Mosambik Afrikassa, Goa, Damão (mukaan lukien Dadra ja Nagar Haveli) ja Diu Intiassa, Macao Kiinassa ja Portugalin Timor Kaakkois-Aasiassa. Salazar halusi määrätietoisesti pitää Portugalin alueet hallinnassaan. Sodan jälkeen siirtomaat olivat sekaisin. Intian nationalistit Goassa halusivat maansa liittyvän uuteen itsenäiseen Intian valtioon. Paikalliset asukkaat järjestivät lakkoja ja mielenosoituksia portugalilaisia vastaan. Intian asevoimat valtasivat Goan, Damanin ja Diun vuonna 1961. Mosambikissa, Angolassa ja Portugalin Guineassa aloitettiin vallankumoukset portugalilaisia vastaan.

Kuolema

Vuonna 1968 Salazar sai vakavan aivohalvauksen, jonka syynä oli tiettävästi putoaminen tuolilta kesämökillään. Presidentti Américo Thomaz joutui korvaamaan hänet Marcelo Caetanolla 27. syyskuuta 1968. Salazar kuoli Lissabonissa 27. heinäkuuta 1970. Kymmenettuhannet ihmiset osallistuivat hautajaisiin ja Requiem-messuun ja seurasivat hänen arkkunsa kotikaupunkiinsa Santa Comba Dãoon kuljettaneen erikoisjunan matkaa. Hänet haudattiin esi-isiensä ja alueen maanviljelijöiden viereen tavalliseen tavalliseen hautaan.Vuosikymmeniä "diktaattorina" toimineen Salazarin maallinen omaisuus oli melkein kirjaimellisesti "paita selässä". Hän kuoli ostamatta koskaan moottoriautoa, ja hänen vaatimaton talonsa Lissabonissa kuului valtiolle, ja hänen vaatekaapissaan on kerrottu olleen kaksi paria pukuja.