Harriet Tubman (syntynyt Araminta Ross; noin 1820 tai 1821 – 10. maaliskuuta 1913) oli afroamerikkalainen orjuudenvastainen työntekijä ja humanitaari. Hän tunnetaan erityisesti roolistaan maanalaisessa rautatiessä, jonka kautta hän auttoi toisia orjuudesta pakenemaan. Tubman syntyi orjuuteen Marylandin Dorchesterin piirikunnassa ja pakeni itse vapauteen vuonna 1849. Elämänsä aikana hänestä tuli yksi vaikutusvaltaisimmista orjuudenvastaisista aktivisteista: perinteisten kertomusten mukaan hän teki yhdeksäntoista matkaa takaisin etelään ja auttoi satoja ihmisiä – eri lähteissä mainitaan yli 300 autettua henkilöä. Historialliset laskelmat vaihtelevat, mutta Tubmanin maine tiukasta päättäväisyydestä ja onnistuneista pelastusretkistä perustuu moniin dokumentoituihin toimintoihin.

Varhaiselämä ja traumatisoiva onnettomuus

Tubman kasvoi kovissa oloissa; hänet ja hänen perheensä siirrettiin eri isäntien tiloilta. Lapsena hänet usein ruoskittiin ja pahoinpideltiin. Yhtenä nuoruuden väkivaltaisena tapahtumana eräs valvoja heitti raskaalla metallipainolla toista orjaa, ja se osui vahingossa Tubmanin päähän. Tämä vamma aiheutti hänelle elinikäisiä oireita: kouristuksia, pitkittyneitä päänsärkyjä sekä voimakkaita näkyjä ja unelmiin liittyviä kokemuksia. Tubman uskoi, että nämä näyt ilmestyivät Jumalalta ja ohjasivat hänen toimintaansa vapauttamismatkoilla.

Maanalainen rautatie ja pelastusretket

Kun Tubman pakeni Philadelphiaan vuonna 1849, hän pääsi osaksi laajempaa verkostoa, joka auttoi paenneita orjia pääsemään pohjoiseen kohti vapautta ja Kanadaa. Myöhemmin hän palasi toistuvasti etelään pelastaakseen perheenjäseniään ja muita orjuudessa eläviä. Hänen menetelmänsä perustuivat salaisuuteen, huolelliseen suunnitteluun ja luottamukseen toisiin vapauttamistyöhön osallistuneisiin henkilöihin; palkkiot ja uhka pidättämisestä olivat todellisia, mutta Tubmania ei koskaan saatu kiinni, osin siksi, että hän käytti pseudonyhmeä ja salaisia reittejä, ja monet vapauttajaverkostot suojelivat häntä.

Sisällissota ja sotilaallinen toiminta

Kun unionin ja konfederaation välinen konflikti syttyi, Tubman siirtyi tukemaan unionin asiaa. Hän toimi aluksi kokkina ja sairaanhoitajana, mutta myöhemmin hän harjoitti myös tiedustelu- ja vakoojan tehtäviä. Tubman oli ensimmäisiä naisia, jotka johtivat aseistettua sotilasoperaatiota: hän johti Combahee-joen ryöstöretken, jonka seurauksena yli 700 orjaa vapautui Etelä-Carolinassa. Sodan aikana hän myös auttoi värväämään mustia sotilaita ja tarjosi tärkeitä paikallistuntemukseen perustuvia tiedustelutietoja unionijoukoille.

Myöhempi elämä, aktivismi ja perintö

Sodan jälkeen Tubman muuttui perheensä luokse Auburniin, New Yorkiin, missä hän huolehti ikääntyneistä vanhemmistaan ja ylläpiti talouttaan pienin askelin. Hän oli myös aktiivinen naisten äänioikeusliikkeessä ja teki yhteistyötä muun muassa tunnetumpien naisasiaa ajaneiden kanssa, kutsuen tasa-arvon ja äänioikeuden puolesta. Tubman kamppaili myöhemmin myös saadakseen tunnustusta ja taloudellista tukea uskollisesta palveluksestaan sodassa ja vapauden puolustamisessa; hän sai lopulta joitakin sotilaseläkkeitä järjestelmän kautta.

Hän oli mukana perustamassa ja tukemassa iäkkäiden afroamerikkalaisten kotia Auburnissa; elämänsä loppuvaiheessa hän asui siellä, ja vuosia aiemmin hän oli ollut keskeinen tämän hoitokodin synnyssä. Harriet Tubman kuoli 10. maaliskuuta 1913. Hänet on haudattu Auburnin Fort Hill -hautausmaahan, ja hänen muistonsa elää laajassa kulttuurisessa ja historiallisessa perinnössä.

Merkitys ja muistaminen

Harriet Tubmania pidetään yhtenä orjuudenvastaisen liikkeen ja afroamerikkalaisen vapautustaistelun merkittävimmistä hahmoista. Hänestä on kirjoitettu lukuisia elämäkertoja, tehty elokuvia ja muistomerkkejä, ja hänen tarinansa toimii inspiraationa tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustajille. Tubmanin elämä muistuttaa rohkeudesta, uhrauksista ja siitä, miten yksilön toiminta voi vaikuttaa satojen ihmisten kohtaloihin.