Stephen Collins Foster – yhdysvaltalainen säveltäjä, "Oh! Susanna"

Stephen Collins Foster syntyi 4. heinäkuuta 1826 William Barclay Fosterin (7. syyskuuta 1779 - 27. heinäkuuta 1855) ja Elisa Clayland [Tomlinson] Fosterin (tammikuu 1788 - tammikuu 1855) lapsena. Stephen Collins syntyi isänsä kodissa, "The White Cottage", Lawrencevillessä, Pennsylvaniassa lähellä Pittsburghia.

Hänet kastettiin 22. huhtikuuta 1827 Trinity Episcopal Churchissa Pittsburghissa, Pennsylvaniassa. Hän oli Fosterin lapsista nuorin, ja hänet nimettiin perheen lapsiystävän Stephen Collinsin mukaan, joka kuoli 12-vuotiaana, ja William Collinsin mukaan, joka oli perheen ystävä ja tunnettu asianajaja.

Fosterit vihittiin 14. marraskuuta 1807 Chambersburgissa, Pennsylvaniassa. William Barclay Foster oli johtaja Pennsylvanian länsirajalla. Hän oli asettunut asumaan Pittsburghin lähelle. Fosterit saivat useita lapsia: Charlotte Susanna (1809), Ann Eliza (1812), Henry Baldwin (1816), Henrietta Angelica (1818), Dunning McNair (1821), Morrison (1823) ja Stephen Collins (1826). Vuonna 1829 syntyi poika, mutta hän kuoli vuonna 1830.

William Barclay Foster oli saanut aviottoman pojan ennen avioliittoaan. Tämä poika kasvoi Fosterin perheessä. Fosterit asuivat tyylikkäässä mökissä korkealla Allegheny-joen rinteellä Pennsylvanian Lawrencevillessä, joka oli William Barclay Fosterin suunnittelema ja kehittämä Pittsburghin esikaupunki.

Stephenin isoisoisän isoisä Alexander Foster muutti Pohjois-Irlannin Londonderrystä Amerikan siirtokuntiin vuonna 1725. Hän asettui Little Britain Townshipiin, Lancasterin piirikuntaan, Pennsylvaniaan. Hänen poikansa James Foster avioitui Ann Barclayn kanssa ja muutti Virginiaan. Heidän poikansa James Jr. palveli Yhdysvaltain vallankumouksessa ja siitti Stephenin isän William Barclay Fosterin vuonna 1779.

Vallankumouksen jälkeen monet Virginian skotlantilais-irlantilaisista perheistä (mukaan lukien Fosterit) muuttivat Länsi-Pennsylvaniaan. William Barclay Foster asettui asumaan Pittsburghin lähelle. Hän oli kauppias, joka matkusti joskus jopa Louisianaan asti. Hän palasi Pittsburghiin New Yorkin tai Philadelphian kautta ostettuaan tarvikkeita Pittsburghin kauppaansa.

Hän tapasi vaimonsa Eliza Clayland Tomlinsonin Philadelphiassa. Hän oli skotlantilais-irlantilainen aristokraatti Wilmingtonista, Delawaresta. Pariskunta vihittiin Chambersburgissa, Pennsylvaniassa, ja he matkustivat 300 mailia maitse Pittsburghiin. Pariskunta kuului rajaseudun sosiaaliseen eliittiin ja oli tekemisissä parhaiden perheiden kanssa.

William Barclay Fosterilla oli vakavia taloudellisia ongelmia. Vuonna 1827 hallitus takavarikoi The White Cottagen ja muut Fosterin kiinteistöt, kun Foster ei pystynyt maksamaan kiinnityksiä. Sen jälkeen Stephen muutti ympäriinsä ja asui toisinaan sukulaisten luona. Hänen äitinsä muisti hänet myöhemmin elämässään poikana, joka marssi ympäriinsä sulka pipossaan ja hakkasi rumpua viheltäen "Auld Lang Syne". Hän totesi, että pojassa oli jotain "omaperäistä".

Stephenin vanhin sisar kuoli lokakuussa 1829. Sairaalloinen suru, joka koetteli Fosterin perhettä tuolloin, leimasi luultavasti Stephenin näkemystä kuolleista nuorista naisista koko hänen loppuelämänsä ajan. Kauniita kuolleita nuoria naisia esiintyy joissakin hänen parhaista lauluistaan, kuten "Little Annie", "Jeanie with the Light Brown Hair" ja "Beautiful Dreamer".

Stephen oli viidenvuotias, kun hän kävi "pikkulapsikoulua". Vuonna 1833 hän meni Alleghany-akatemiaan, presbyteeriläisen papin, pastori Joseph Stocktonin perustamaan yhteiskunnallisen eliitin kouluun. Vuonna 1834 Stephen meni mustien kirkkoon mulattipalvelija Olivia Pisen kanssa. Vuonna 1836 perhe jätti The White Cottagen lopullisesti ja muutti Allegheny Cityyn, kun Stephenin isä nimitettiin Pennsylvanian kanavan komissaariksi.

Perhelegendat kertovat, että Stephen soitti harmonioita kitaralla jo kaksivuotiaana ja soitti seitsemänvuotiaana täydellisesti flageoletilla musiikkikaupassa. Yhdeksänvuotiaana hän lauloi ja esiintyi muiden poikien kanssa heidän omassa naapurustossaan teatteriesityksissä. Afrikkalaiset melodiat olivat suosittuja, ja Stephen lauloi näitä säveliä innolla.

Amerikkalaisen minstrel-show'n luomisesta vastaa Thomas Dartmouth "Daddy" Rice, näyttelijä, jonka esitys kappaleesta "Jump Jim Crow" iäkkään afroamerikkalaisen asussa sai aikaan sensaation Pittsburghissa yhdessä yössä. Kappaleen kirjoitti muistiin ja säesti pianolla W. C. Peters, musiikkikaupan omistaja Pittsburghissa.

Monien vuosien ajan minstrels esiintyi sirkuksissa ja kiertävissä eläintarhoissa. 1830-luvulla he järjestäytyivät kvarteteiksi, yhtyeiksi ja muiksi kokoonpanoiksi ja esiintyivät teattereissa ja muissa saleissa. Eräs Nelson Kneass esiintyi minstrelinä, mutta hajotti ryhmänsä Pittsburghissa noin vuonna 1845. Hän avasi salin, jonka toisessa päässä oli näyttämö, ja tarjoili virvokkeita lipun hinnalla.

Parhaista arvoituksista ym. tarjottiin palkintoja ja parhaasta afrikkalaisesta laulusta hopeapokaali. Foster asui Cinncinatissa vuosina 1846 ja 1847, mutta hänen veljensä Morrison kirjoitti hänelle ja pyysi laulua. Stephen lähetti hänelle kappaleen "Way Down South, Where the Cane Grows". Laulu ei voittanut kilpailua, mutta se johdatti Fosterin minstrel-laulujen kirjoittamisen tielle.

Foster kirjoitti 28 laulua minstrel-lavalle. Ne eroavat aiheeltaan ja musiikilliselta tyyliltään huomattavasti hänen kotitalouslauluistaan. Ne on kirjoitettu neekerimurteella, ja niiden säestys viittaa banjon soittamiseen. Niiden musiikillinen tyyli on peräisin afroamerikkalaisesta musiikista ja brittiläisamerikkalaisten perinteisestä ja kansanmusiikista. Monet näistä lauluista kirjoitettiin aikakauden minstrel-ryhmille, kuten Sable Harmonistsille ja Christy Minstrelsille.

Tyypillinen Fosterin minstrel-laulu on sävelletty soololaululle, jossa on neljä- tai viisiosainen kertosäe ja lyhyt instrumentaaliosuus, joka on tarkoitettu tanssimaan lavalla. Parhaita näistä lauluista ovat "Oh! Susanna" (1848), "Nelly Bly" (1849), "Camptown Races" (1850), "Massa's in de Cold Ground" (1852), "Old Folks at Home" (1860) ja "Old Black Joe" (1860).

Foster avioitui Jane Denny McDowellin (1829-1903) kanssa 22. heinäkuuta 1850 Trinity Episcopal Churchissa Pittsburghissa. Hän oli pittsburghilaisen lääkärin Andrew N. McDowellin ja Jane Denny Porterin tytär. Fosterin ja McDowellin välinen vetovoima on edelleen mysteeri: Jane oli Fosterin ystäväpiirin reunalla, eikä hänellä ollut erityisiä musiikillisia kykyjä tai kiinnostuksen kohteita. Hän saattoi purkaa kihlauksensa toisen miehen kanssa mennäkseen naimisiin Fosterin kanssa. Pariskunnan ainoa lapsi, tytär Marion, syntyi 18. huhtikuuta 1850.

Avioliitto kariutui tuntemattomista syistä, ja pariskunta asui erillään. He erosivat ensimmäisen kerran keväällä 1853. Jane vei Marionin Lewistowniin, Pennsylvaniaan, jossa hänen äitinsä ja siskonsa asuivat. Stephen lähti New Yorkiin harjoittamaan lauluntekoa. Pariskunta palasi yhteen vuoden sisällä, mutta erosi yhä uudelleen.

Jane ja Marion palasivat Pennsylvaniaan heinäkuussa 1861 oltuaan New Yorkissa Stephenin kanssa. Hänellä oli rahahuolia, ja hänen alkoholisminsa paheni. Jane muutti Greensburgiin, Pennsylvaniaan, jossa hän työskenteli lennätinoperaattorina Pennsylvanian rautateillä. Hänen tyttärensä jäi todennäköisesti sukulaisten luo muualle. Jane vieraili Stephenin luona New Yorkissa syyskuussa 1861 ja useita kertoja sen jälkeen.

Tuntemattomana ajankohtana Stephenin kuoleman jälkeen vuonna 1864 Jane avioitui Matthew D. Wileyn kanssa, joka oli matkatavaroiden käsittelijä ja pikalähetysagentti. Hän työskenteli lennätinoperaattorina Pennsylvania Railroadin Allegheny-varikolla. Hän elätti useita sukulaisiaan, muun muassa tytärtään, äitiään ja lapsenlapsiaan. Hän kuoli vuonna 1903 palovammoihin, jotka hän sai, kun kipinä sytytti hänen vaatteensa tuleen, kun hän torkkui takan lähellä. Siihen mennessä hän ja hänen tyttärensä olivat saaneet Stephenin lauluista yli 4100 dollaria rojalteja. Hänet on haudattu Allegheny Cemeteryyn.

Marion Foster (1850 - 1935) avioitui William Welshin kanssa, ja heillä oli kolme lasta. Asuttuaan St. Louisissa ja Chicagossa hän muutti vuonna 1914 kartanoon (talonmiehenä) isovanhempiensa kodin paikalle Lawrencevilleen. Hän oli köyhä, antoi pianotunteja seitsemänkymppiseksi asti ja taisteli hallitusta vastaan tuloksetta saadakseen takaisin isoisälleen kuuluneen tontin.

Heinäkuussa 1863 Yhdysvaltojen kansa näki maan historian pahimmat mellakat. New Yorkissa mellakoitsijat protestoivat Amerikan ensimmäistä kutsuntakierrosta vastaan. Heidän mielestään kutsunta oli epäoikeudenmukainen. Se painoi voimakkaasti köyhiä ja antoi rikkaille mahdollisuuden ostaa tiensä ulos. Mellakoitsijat tuhosivat useita rakennuksia, muun muassa värillisten orpojen turvapaikan, ja lynkkasivat mustia lyhtypylväistä. Neljä päivää kestäneiden mellakoiden aikana kuoli 105-128 ihmistä.

Fosterin kappaleet eivät olleet myyneet hyvin kuukausia ennen mellakoita. Hänen parhaat päivänsä lauluntekijänä olivat ohi. Hänen yleisönsä oli jakautunut poliittisten, taloudellisten ja rodullisten linjojen mukaan. Lauantaina 9. tammikuuta 1864 Foster tunsi itsensä sairaaksi ja meni aikaisin nukkumaan. Hän yöpyi köyhässä mutta kunnollisessa hotellissa Boweryllä. Sunnuntaiaamuna hän puhui ovella olleelle palvelijattarelle, kääntyi sitten ja kaatui, jolloin hän rikkoi astianpalasen, joka viilsi hänen kaulansa. Hänen toverinsa George Cooper (joka asui vain neljän korttelin päässä) kutsuttiin paikalle. Hän löysi Fosterin alasti verilammikosta. Lauluntekijä kuiskasi: "Olen mennyttä" ja pyysi juotavaa.

Lääkäri saapui paikalle, ja haava ommeltiin kiinni. Foster sidottiin ja vietiin Bellevue-sairaalan köyhien osastolle. Hänet kirjattiin rekisteriin "työläisenä". Hän tunsi olonsa epämukavaksi eikä pitänyt ruoasta. Tammikuun 13. päivänä hän oli syömässä keittoa, kun hän pyörtyi kuoliaaksi. Hänen ruumiinsa laitettiin arkkuun ja vietiin sairaalan ruumishuoneelle. Hänen taskustaan löytyi muutama kolikko ja paperilappu, jossa luki: "Rakkaat ystävät ja lempeät sydämet".

Hänen kuolinsyynsä ei ole tiedossa. Se oli todennäköisesti alkoholismin, huonon ruokavalion ja verenhukan yhdistelmä tai sydänkohtaus tai aivohalvaus. Jane Foster ja Stephenin veljet Henry ja Morrison hakivat ruumiin ja veivät sen Pennsylvaniaan haudattavaksi. Hautajaistilaisuus pidettiin Trinity Episcopal Churchissa Pittsburghissa 21. tammikuuta. Fosterin arkkua vastaan Allegheny Cemeteryllä oli hänen sävellyksiään soittava puhallinorkesteri. Hänet haudattiin lähelle isäänsä ja äitiään.

Hänen kuolemaansa ei kirjattu useimpiin sanomalehtiin. New York Post kuitenkin vertasi hänen melodioitaan Donizettin melodioihin. The Round Table kirjoitti, että Foster oli "amatöörikirjailija", joka tuskin tunsi musiikin sävellyssääntöjä. The Table kuitenkin kehui hänen paatoksellisuuttaan ja huumoriaan.

Monia kappaleita mainostettiin Fosterin kuoleman jälkeen hänen viimeisinä kappaleinaan. "The Voices That are Gone" (julkaistu vuonna 1865) ja "Kiss Me Mother Ere I Die" (1869) lienevät todellakin hänen viimeisiä teoksiaan. Elokuussa 1864 preussilaissyntyinen insinööri osti The White Cottagen ja purki sen.