Afrikan kansalliskongressi (ANC) – Etelä-Afrikan hallitseva puolue ja historia

ANC perustettiin suorana vastauksena valkoisten, enimmäkseen afrikkalaisten hallituksen mustiin eteläafrikkalaisiin kohdistamiin epäoikeudenmukaisuuksiin. ANC sai alkunsa Pixley ka Isaka Semen vuonna 1911 tekemästä julistuksesta, jossa hän sanoi, että unohtakaa kaikki afrikkalaisten väliset aiemmat erimielisyydet ja yhdistykää yhdeksi kansalliseksi järjestöksi. ANC perustettiin seuraavana vuonna 8. tammikuuta 1912.

Vastaperustetun Etelä-Afrikan unionin hallitus aloitti Etelä-Afrikan mustien järjestelmällisen sorron. Vuonna 1913 annettiin alkuasukkaiden maata koskeva laki. Näiden lakien seurauksena monet ei-valkoiset pakotettiin maatiloiltaan kaupunkeihin ja kaupunkeihin töihin ja rajoitettiin heidän liikkumistaan Etelä-Afrikan sisällä. Vuoteen 1919 mennessä ANC johti kampanjaa kulkulupia vastaan, ja vuonna 1929 ANC tuki taistelevien kaivostyöläisten lakkoa.

ANC lakkasi toimimasta 1920-luvun puolivälissä. Tuona aikana mustia edustivat myös teollisuus- ja kauppatyöläisten liitto ja kommunistinen puolue, joka oli aikoinaan vain valkoisten edustama. Vuonna 1927 J.T. Gumende (ANC:n puheenjohtaja) ehdotti yhteistyötä kommunistien kanssa järjestön elvyttämiseksi, mutta hänet äänestettiin pois vallasta 1930-luvulla. Tämä johti siihen, että ANC:stä tuli suurelta osin tehoton ja toimimaton, kunnes ANC uudistettiin massaliikkeeksi 1940-luvun puolivälissä.

ANC vastasi sotilaallisesti mustien eteläafrikkalaisten oikeuksiin kohdistuneisiin hyökkäyksiin sekä kehotti lakkoihin, boikotteihin ja vastarintaan. Tämä johti myöhemmin 1950-luvulla Defiance-kampanjaan, joka oli Etelä-Afrikan apartheidin aikainen joukkovastarintaliike. Hallitus yritti pysäyttää ANC:n kieltämällä puolueen johtajat ja säätämällä uusia lakeja ANC:n pysäyttämiseksi, mutta nämä toimenpiteet epäonnistuivat.

Vuonna 1955 kansankongressi hyväksyi virallisesti vapauden peruskirjan, jossa vahvistettiin Afrikan kansankongressin ja sen liittolaisten, Etelä-Afrikan intiaanikongressin, Etelä-Afrikan demokraattien kongressin ja värillisten kansankongressin muodostaman Etelä-Afrikan kongressiliiton keskeiset periaatteet. Hallitus väitti, että kyseessä oli kommunistinen asiakirja, minkä vuoksi ANC:n ja kongressin johtajat pidätettiin. Vuonna 1960 tapahtui Sharpevillen verilöyly, jossa 69 ihmistä sai surmansa, kun poliisi avasi tulen apartheidin vastaisia mielenosoittajia vastaan.

Valkoiset liittyivät lopulta apartheidin vastaiseen taisteluun, mikä johti siihen, että monet mustien ylivaltaa kannattavat irtautuivat ANC:stä.

Umkhonto we Sizwe

Umkhonto we Sizwe (tai MK), käännettynä "Kansakunnan keihäs", oli ANC:n sotilaallinen siipi. Osittain vastauksena Sharpevillen verilöylyyn vuonna 1960 ANC:n yksittäiset jäsenet katsoivat, että väkivaltaa tarvitaan, koska rauhanomainen passiivinen protestointi oli epäonnistunut. Merkittävä osa ANC:stä turvautui siksi väkivaltaan saavuttaakseen tavoitteensa. Merkittävä osa ANC:n johtoa oli samaa mieltä siitä, että väkivaltaa tarvittiin hallituksen kasvavien vastareaktioiden torjumiseksi.

Jotkut ANC:n jäsenet olivat järkyttyneitä MK:n toimista ja kieltäytyivät hyväksymästä väkivaltaa tarpeellisena apartheidin lopettamiseksi, mutta heistä tuli vähemmistö, kun Nelson Mandelan kaltaiset militantit johtajat saivat suuren suosion. Monien mielestä heidän toimintansa oli rikollista, mutta MK:n mukaan väkivalta oli oikeutettua apartheidin lopettamisen tavoitteen vuoksi. Jotkut MK:n jäsenet syyllistyivät terroritekoihin saavuttaakseen tavoitteensa, ja MK oli vastuussa sekä siviilien että armeijan jäsenten kuolemista. Yhteistyössä Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen kanssa MK perustettiin vuonna 1961.

ANC kutsuu itseään kansallisen vapautuksen voimaksi apartheidin jälkeisellä aikakaudella; se määrittelee virallisesti sateenvarjo-ohjelmansa kansalliseksi demokraattiseksi vallankumoukseksi. ANC on Sosialistisen internationaalin jäsen. ANC:n politiikan keskeiseksi painopisteeksi se asettaa myös siirtomaavallan ja apartheidin aikaisesta politiikasta johtuvien sosioekonomisten erojen korjaamisen.

Kansallinen demokraattinen vallankumous (NDR) on prosessi, jonka avulla saavutetaan kansallinen demokraattinen yhteiskunta (NDS); yhteiskunta, jossa ihmiset ovat älyllisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti vaikutusvaltaisia.

Kolmikantainen liittouma

ANC:llä on historiallinen liittouma Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen (SACP) ja Etelä-Afrikan ammattiyhdistysten kongressin (COSATU) kanssa, joka tunnetaan nimellä kolmikantainen liittouma. SACP ja COSATU eivät ole osallistuneet vaaleihin Etelä-Afrikassa, mutta ne asettavat ehdokkaita ANC:n kautta, ovat ANC:n johtotehtävissä ja vaikuttavat puolueen politiikkaan ja vuoropuheluun. Mbekin presidenttikaudella hallitus omaksui kapitalismimyönteisemmän kannan, joka oli usein ristiriidassa SACP:n ja COSATU:n vaatimusten kanssa.

Vuoden 2008 skisma

Kun Zuma nousi ANC:n johtoon vuonna 2007 ja Mbeki erosi presidentin tehtävästä vuonna 2008, Mosiuoa Lekotan johtama entisten ministerien Mbeki-ryhmä erosi ANC:stä ja muodosti Kansan kongressin.

ANC:n lippu koostuu kolmesta raidasta - mustasta, vihreästä ja kultaisesta. Musta symboloi Etelä-Afrikan alkuperäiskansoja, vihreä edustaa maata ja kulta Etelä-Afrikan mineraaleja ja muita luonnonrikkauksia. Tämä lippu oli myös Umkhonto we Sizwen taistelulippu. Puolueen virallisessa lipussa on myös puolueen tunnus, joka on sisällytetty lippuun.

Puolueen poliitikot pääsevät parlamenttiin puolueen listalla, joka laaditaan ennen vaaleja ja jossa luetellaan järjestyksessä puolueen suosimat kansanedustajat. Myönnettyjen paikkojen määrä on verrannollinen kansalliseen äänimäärään, ja tämä määrittää raja-arvon.

ANC on saanut jäseniä myös kiistanalaisen floor crossing -prosessin kautta.

Vaikka useimmat eteläafrikkalaiset puolueet julkistivat ehdokaslistansa vuoden 2009 maakuntien pääministerinvaaleissa, ANC ei julkistanut sitä. Puolueita ei vaadita tekemään niin.

ANC oli apartheidin aikana hallituksen pääoppositio, ja sillä oli merkittävä rooli konfliktin ratkaisemisessa rauhanteko- ja rauhanrakennusprosessien avulla. Aluksi kansallisen puolueen jäsenet tapasivat salaa ANC:n johtajia, kuten Nelson Mandelaa, selvittääkseen, olisiko rauha mahdollinen. Keskustelut ja neuvottelut johtivat lopulta siihen, että silloinen presidentti de Klerk vapautti ANC:n ja muut vastakkaiset poliittiset puolueet kiellosta 2. helmikuuta 1990. Nämä ensimmäiset tapaamiset olivat ensimmäiset ratkaisevat askeleet kohti ratkaisua.

Seuraava virallinen askel kohti Etelä-Afrikan jälleenrakentamista oli Groote Schuurin pöytäkirja, jossa hallitus ja ANC sopivat yhteisestä sitoutumisesta väkivallan ja pelottelun lopettamiseen sekä sitoutumisesta vakauteen ja rauhanomaiseen neuvotteluprosessiin. ANC neuvotteli poliittisten vankien vapauttamisesta ja maanpaosta palaavien syytesuojasta, ja lisäksi hallituksen ja ANC:n välille luotiin viestintäkanavat.

Myöhemmin Pretorian pöytäkirja oli toinen askel kohti ratkaisua, jossa Groote Schuurissa tehdyt sopimukset vahvistettiin uudelleen ja otettiin askeleita väliaikaisen hallituksen perustamiseksi ja uuden perustuslain laatimiseksi sekä ANC:n sotilaallisen siiven Umkhonto we Sizwe -järjestön toiminnan keskeyttämiseksi. Tämä askel auttoi lopettamaan suuren osan Etelä-Afrikan väkivaltaisuuksista. Pretorian pöytäkirjassa sovittiin myös, että molemmat osapuolet pyrkisivät lisäämään tietoisuutta siitä, että Etelä-Afrikkaan luotiin uusi hallintotapa ja että uudet väkivaltaisuudet vain haittaisivat tätä prosessia. Väkivaltaisuudet jatkuivat kuitenkin edelleen Kwazulu-Natalissa, mikä rikkoi Mandelan ja de Klerkin välistä luottamusta. Lisäksi ANC:n sisäiset kiistat pitkittivät sotaa, koska yhteisymmärrystä rauhasta ei saavutettu.

Seuraavat merkittävät askeleet kohti ratkaisua olivat:

• väestörekisterilain kumoaminen,
• ryhmäalueita koskevan lain kumoaminen
• Native Land Acts -lakien kumoaminen ja
• hyväksyttiin rotuun perustuvien toimenpiteiden poistamista koskeva laki.

Näillä toimenpiteillä varmistettiin, ettei kukaan voinut vaatia tai menettää oikeuksiaan rodun perusteella.

Joulukuussa 1991 pidettiin demokraattisen Etelä-Afrikan valmistelukunta (CODESA), jonka tavoitteena oli väliaikaisen hallituksen perustaminen. Kesäkuussa 1992 tapahtui kuitenkin Boipatongin verilöyly. Neuvottelut keskeytyivät ANC:n vetäytyessä. Vain ANC:n Cyril Ramaphosa ja kansallisen puolueen Roelf Meyer jatkoivat neuvotteluja. Yli 40 kokouksessa miehet keskustelivat ja neuvottelivat monista asioista, kuten tulevan poliittisen järjestelmän luonteesta, yli 40 000 valtion työntekijän kohtalosta ja siitä, jaettaisiinko maa ja miten. Neuvottelujen tuloksena saatiin aikaan väliaikainen perustuslaki, jonka ansiosta siirtyminen apartheidista demokratiaan oli perustuslaillinen jatkumo ja oikeusvaltio ja valtiollinen suvereniteetti säilyivät muutoksen aikana, mikä oli maan vakauden kannalta elintärkeää. Ensimmäiset demokraattiset vaalit pidettiin 27. huhtikuuta 1994. ANC sai 62,5 prosenttia äänistä, ja se on siitä lähtien ollut vallassa.

Korruptoituneita jäseniä koskeva kiista

Merkittävin ANC:hen liittyvä korruptiotapaus liittyy lahjusten maksamiseen 55 miljardin ruplan arvoiseen asekauppaan osallistuneille yrityksille, mikä johti entisen varapresidentin Jacob Zuman oikeudellisen neuvonantajan Schabir Shaikin pitkäaikaiseen vankilatuomioon. Zuma, joka on nykyään valtion presidentti, on tällä hetkellä vastaamassa 7 813 syytteeseen, jotka liittyvät väitetyistä petoksista, lahjonnasta ja korruptiosta asekauppaan liittyen. ANC:tä on arvosteltu myös siitä, että se on myöhemmin lakkauttanut järjestäytynyttä rikollisuutta ja korruptiota tutkineen ja syytteeseen panevan monialaisen Scorpions-viraston, joka oli vahvasti mukana Zuman ja Shaikin tutkinnassa.

Muita viimeaikaisia korruptiokysymyksiä ovat Beaufort Westin kunnanjohtajan Truman Princen seksuaalinen väärinkäytös ja rikossyytteet sekä Oilgate-skandaali, jossa miljoonia randeja valtion omistaman yhtiön varoja väitettiin kanavoituneen ANC:n kassaan. ANC:n ryhmittymien, erityisesti ANC:n nuorisoliiton johdon, ja liikemies Brett Kebblen väliset yhteydet saivat huomiota tiedotusvälineissä Kebblen murhan jälkeen syyskuussa 2005.

Joulukuussa 2007 ANC valitsi uuden kansallisen toimeenpanevan komitean (National Executive Committee, NEC), joka on puolueen korkein elin. Komitean 80 jäsenestä 9 prosenttia on (apartheidin jälkeen) tuomittuja rikollisia. Useimmat näistä jäsenistä on tuomittu petoksista, ja yksi jäsen, Winnie Madikizela-Mandela, tuomittiin 14-vuotiaan pojan, James Seipein (1974-1988), joka tunnettiin myös nimellä Stompie Moeketsi (joka myös murhattiin), sieppauksesta. Mail & Guardian -lehden artikkelin mukaan "kun mukaan lasketaan ne, joita on kurinpidollisesti rangaistu tai siirretty, ja ne, joiden pään yllä leijuu vastaamattomien kysymysten synkkiä pilviä, luku nousee 29 prosenttiin".

ANC:tä on myös syytetty siitä, että se käyttää hallitusta ja kansalaisyhteiskuntaa poliittisten taistelujensa käymiseksi oppositiopuolueita, kuten Demokraattista liittoumaa, vastaan. Tuloksena on ollut useita valituksia ja väitteitä siitä, ettei mikään poliittisista puolueista todella edusta köyhien etuja. Tämä on johtanut No Land! No House! Ei ääntä!" kampanjaan, joka on hyvin näkyvästi esillä aina kun maassa järjestetään vaalit.

Riitaa tuhlailevista menoista

ANC:n on raportoitu tuhlanneen yli miljardi R1 veronmaksajien rahoja viimeisten kahdeksan kuukauden aikana luksusajoneuvoihin, kalliisiin hotelleihin, juhlaillallisiin, mainontaan ja muihin "turhiin menoihin".

Tämän raportoinnin takana on maan virallinen oppositio, Democratic Alliance (DA). Se on pitänyt menoista kirjaa nimeltä "The Wasteful Expenditure Monitor".

Syyttäjän mukaan tämä jäte olisi voinut:

• Rakennettu 18 574 uutta RDP-taloa
• Rahoittaa 7775 opettajaa vuoden ajan