Kimalaislepakko (Craseonycteris thonglongyai), joka tunnetaan myös nimellä Kittin sianisäkäslepakko, on uhanalainen lepakkolaji ja ainoa laji omassa heimossaan (Craseonycteridae). Se esiintyy pääosin Länsi-Thaimaassa ja Kaakkois-Burmassa, ja sitä tavataan erityisesti jokien varsilla sijaitsevissa kalkkikiviluolissa. Lajilla on pieni ja paikoin eristäytynyt levinneisyys, mikä tekee siitä herkemmän elinympäristön muutoksille.

Tämä on maailman pienin lepakkolaji ja yksi pienimmistä tunnetuista nisäkkäistä. Aikuinen kimalaislepakko on hyvin pienen kokoinen: vartalon pituus on vain muutamia senttimetrejä, paino yleensä noin 1,5–2 grammaa ja siipiväli noin 12–14 cm. Sillä on punaruskea tai harmaanruskea turkki ja tunnusomainen sikamainen kuono; silmät ovat pienet ja korvat suhteellisen suuret lepakkomaiseen elämään soveltuen. Häntä on lyhyt tai lähes puuttuva, ja siivet ovat ohuet ja läpinäkyvät.

Elinkaari ja käyttäytyminen

Kimalaislepakot muodostavat luolissa pesäkolonioita, joiden koko vaihtelee suuresti: kolonioissa voi olla kymmenistä yksilöistä useisiin satoihin, mutta tyypillisesti määrät ovat usein muutamasta kymmenestä noin sataan. Lepakot ovat enimmäkseen aktiivisia hämärän aikaan sekä varhain aamulla; ne tekevät lyhyitä saalistuslentojaksoja etsien ruokaa lähellä olevista metsistä. Ruokavalio koostuu pienistä hyönteisistä, kuten sääskistä ja muista yöaktiivisista lajeista.

Lisääntyminen on hidasta: naaras synnyttää yleensä vain yhden poikasen vuodessa. Poikaset kasvavat nopeasti, aluksi ne kiinnittyvät emoon tai lepäävät luolan suojassa kun emo käy saalistamassa, ja lopulta ne oppivat lentämään ja hankkimaan ruokansa itsenäisesti.

Uhat ja suojelu

Kimalaislepakon uhanalaisuuden taustalla ovat erityisesti elinympäristön muutokset ja ihmistoiminta: luolastojen häiriöt (turismi, kaivostoiminta, rakentaminen), metsien häviäminen ja torjunta-aineiden käyttö, joka vähentää hyönteispitoisuutta. Pienet ja eristäytyneet populaatiot ovat myös alttiita sairauksille ja sattumanvaraisille tapahtumille, kuten tulville tai myrskyille.

Suojelutoimia ovat mm. tärkeiden luolien ja niiden ympäristön suojelu, luolakäyntien rajoittaminen ja valvonta sekä paikallisyhteisöjen tiedottaminen ja osallistaminen. Lajia seurataan eri tutkimushankkeissa, ja monet suojelutoimet pyrkivät turvaamaan sekä pesäpaikat että hyönteisresurssit. Kimalaislepakon säilymisen kannalta on olennaista suojella jokivarsien metsikköjä ja vähentää torjunta-aineiden käyttöä elinalueilla.

Mielenkiintoista ja historiaa

  • Laji löydettiin tieteellisesti vasta 1970-luvulla, ja se on nimetty thaimaalaisen eläintieteilijän Kitti Thonglongyan mukaan (thonglongyai).
  • Kimalaislepakko on saanut englanninkielisen lempinimensä "bumblebee bat" pienen kokonsa ja värityksensä vuoksi.
  • Koska laji on ainoa edustaja omassa heimossaan, sen säilyminen on myös evolutiivisesti arvokasta — sen sukulinjat eivät ole korvautavissa muilla lajeilla.

Vaikka kimalaislepakko on pieni ja hauras laji, se on tärkeä osa paikallisia ekosysteemejä hyönteisten säätelijänä. Suojelun ja tutkimuksen avulla voidaan parantaa lajien elinmahdollisuuksia ja säilyttää tämä erikoinen nisäkäs tuleville sukupolville.