Likimääräinen konsonantti on konsonantti, joka kuulostaa jollakin tavalla vokaalilta. Esimerkiksi lateraaliset approksimantit, kuten "l" englannin sanassa "like", "r" englannin sanassa "right", ja puolivokaalit, kuten "y" sanassa "yes" ja "w" sanassa "wet", ovat kaikki approksimantteja. Nämä äänteet äännetään tuomalla kaksi suun osaa, esimerkiksi kieli ja suunpohja, lähelle toisiaan. Se ei kuitenkaan ole niin lähellä, että ilma tukkeutuisi, kuten frikatiivikonsonantissa. Osat eivät myöskään ole tarpeeksi kaukana toisistaan, jotta niistä tulisi vokaali.

Approksimantit muodostavat äänteiden kentän, joka sijoittuu konsonanttien ja vokaalien väliin. Niille on ominaista vähäinen artikulatorinen supistus: äänteentuottajan eri osat lähestyvät toisiaan, mutta ilman merkittävää turbulenssia tai täydellistä sulkeumaa. Tämän vuoksi approksimantit kuulostavat "vokaalimaisilta" — niissä näkyy usein sama resonanssirakenne (formantit) kuin vokaaleissa.

Tavallisia approksimanttityyppejä (esimerkkejä yleisistä äänteistä IPA-merkinnällä ja tyypillisillä kielenkäyttöesimerkeillä):

  • Palataali approksimantti [j] — vastaa englannin "y" sanassa yes. Sitä kutsutaan myös puolivokaaliksi tai liukuvokaaliksi, koska se vastaa vokaalia [i] ei-syllabaarisena.
  • Labio-velaarinen approksimantti [w] — englannin wet. Vastaavuus vokaalin [u] kanssa.
  • Alveolaarinen approksimantti [ɹ] — englannin r-äänteen tavallinen toteutus sanassa right (amerikkalainen äänne). Huomaa, että "r" eri kielissä voi olla myös trilli tai flap.
  • Lateraalinen approksimantti [l] — englannin like ja monien kielten lateraaliset äänteet. Lateraalissa ilma virtaa kielen sivujen kautta.
  • Labiodentaalinen approksimantti [ʋ] — esiintyy useissa kielissä; suomalaisessa puheessa äänne /v/ toteutuu usein tällä tavalla (lähempänä approksimanttia kuin kova frikatiivi).

Ero frikatiiveihin ja vokaaleihin: frikatiivissa artikulaattorit lähestyvät niin paljon, että ilmavirtauksessa syntyy turbulenssia ja kohinaa (esim. [s], [ʃ]); vokaalissa taas artikulaattorit ovat erillään niin, että koko suunontelo toimii resonanssina ja joka puolestaan muodostaa selkeät vokaaliformantit. Approksimantti sijoittuu näiden väliin: resonanssi on näkyvä mutta ilman frikaatiota.

Fonologinen käyttäytyminen — Approksimantit voivat käyttäytyä sekä konsonanttimaisesti että vokaalimaisesti. Erityisesti semivokaalit (engl. glides) [j] ja [w] ovat vokaalin [i] ja [u] ei-syllabaarisia vastineita ja ne usein yhdistyvät vokaaleihin muodostaen diftongeja tai liukuvia äänneyhdistelmiä. Joissakin kielissä approksimantit voivat muuttua vokaaleiksi tai päinvastoin ympäristön vaikutuksesta (palatalisaatio, labialisaatio, assimilaatiot).

Foneettiset ja sosiodialektiset vaihtelut — Approksimanttien tarkka artikulaatio vaihtelee kielten ja murteiden välillä. Esimerkiksi suomen /v/ voi olla labiodentaalinen approksimantti [ʋ] tai frikatiivi [v] riippuen puhujasta ja tilanteesta. Lisäksi harvinaisempina muotoina jotkin kielet tuntevat äänettömiä approksimantteja tai hyvin kevyitä frikatiivisia variaatioita.

Syllabisuus ja allofonia — Joissain kielissä lateraalit ja r-äänteet voivat esiintyä sylabaarisina konsonantteina (esim. englannissa bottle [ˈbɒt.l̩]). Approksimantit esiintyvät usein allofonisesti riippuen asemastaan sanassa (alku-, keskikohta, loppu) ja viereisten vokaalien laadusta.

Yhteenvetona: approksimantit ovat konsonantteja, jotka muistuttavat vokaaleja sekä äänteellisesti että akustisesti. Ne ovat tärkeitä puheen sujuvuuteen, diftongeihin ja kielen foneettiseen värikkyyteen, ja ne esiintyvät lähes kaikissa maailman kielissä erilaisina muunnelmina.