Kansainväliset foneettiset aakkoset (IPA) on järjestelmä, jolla äänteet kirjoitetaan ylös selkeällä ja standardoidulla tavalla. Kansainvälinen foneettinen yhdistys (International Phonetic Association) loi sen vuonna 1886, jotta ihmiset voisivat merkitä kielten äänteitä yhdenmukaisesti. Nykyään IPA:ta käyttävät muun muassa kielitieteilijät, kieltenopettajat ja kääntäjät osoittamaan sanojen ääntämyksen eri kielissä.

Monet verkkosanakirjat ja tietosanakirjat, kuten Wikipedia, käyttävät IPA:ta näyttämään, miten sanat lausutaan. Useimmat IPA-symbolit perustuvat latinalaisen aakkoston kirjaimiin tai niiden muunnelmiin, mutta mukana on myös erikoismerkkejä ja diakriittejä. Esimerkiksi palatinaalinen approksimaatio, joka esiintyy englannin sanassa "yesterday", merkitään usein [j]-symbolilla.

Laaja (foneminen) ja kapea (foneettinen) transkriptio

IPA:ssa erottuvat kaksi yleistä transkriptiotasoa:

  • Laaja transkriptio (tai foneminen) kirjoitetaan yleensä vinoviivojen / / väliin. Se kuvaa kielen merkityksellisiä äänneyksiköitä eli fonemeja ilman yksityiskohtaista ääntöäyttämistä. Esimerkiksi suomenkielinen sana "pikku" voidaan perusmuodossaan merkitä /pikku/ tai englanniesimerkissä /lɪtl/.
  • Kapea transkriptio (tai foneettinen) kirjoitetaan hakasulkeisiin [ ] ja sisältää tarkempia tietoja ääntömuodoista, kuten allofoneista, erityisartikulaatioista ja variaatioista. Sama "pikku" voi kuulua tiettyjen puhujaryhmien ääntämänä [lɪɾɫ].
Kapea transkriptio on yleensä tarkempi ja kuvaa yksityiskohtaisemmin, miten äänne todella tuotetaan puheessa.

IPA:n rakenne: konsonantit, vokaalit ja muut merkit

IPA sisältää symboleja eri äänteille, joita esiintyy normaalisti puhutuissa kielissä. Merkit voi jakaa esimerkiksi seuraavasti:

  • Konsonantit — äänteet, joissa ilmavirta ahtaudutaan jossain kohdassa suussa (esim. [p], [t], [s], [m]). Konsonantit jaotellaan artikulaatiotavan, artikulaatiopaikan ja äänneyksikön (äänellisyys) mukaan.
  • Vokaalit — avoimet äänteet, joita luokitellaan kielen sijainnin (etu-taka), suun avautumisen (avaa-kapea) ja pyöristyksen mukaan (esim. [a], [i], [u]).
  • Diakriitit — pienet merkit, jotka lisätään kirjainten yhteyteen ilmaistaakseen lisäominaisuuksia (esim. nasaalisuus [ã], pituus [aː], kapea artikulaatio [e̞]).
  • Ei-pulmonaaliset konsonantit — esimerkiksi kliksit, implosiivit ja ejektivit, joita merkitään omilla symboleillaan.
  • Suprasegmentaalit — sävelkorkeus (tomi), pituus, painotus ja intonaatio, jotka vaikuttavat koko tavu- tai sanatasolla (esim. ˈ merkitsee ensisijaista painoa).

Opiskeleminen ja käyttö

IPA on hyödyllinen:

  • kieltenopetuksessa ja ääntämisohjeissa, koska se näyttää tarkasti, miten äänteet poikkeavat kirjoitetusta ortografiasta;
  • kielitieteellisessä tutkimuksessa, kun kuvataan äännejärjestelmiä ja niiden vaihtelua;
  • sanakirjoissa ja fonologisissa kuvauksissa;
  • puheterapiassa ja puhehäiriöiden kuvauksessa (tätä varten on olemassa myös laajennusjärjestelmä extIPA).

extIPA ja harvinaisemmat äänteet

IPA:ssa on tarkoitus kattaa äänteet, joita esiintyy normaalisti puhutuissa kielissä. Harvinaisempien, epänormaalimpien tai kliinisesti merkityksellisten ääntöjen kuvaamiseen on kehitetty extIPA-laajennus, jota käytetään erityisesti puhetutkimuksessa ja puheterapiassa.

IPA:n päivittyminen ja merkkien määrä

IPA:ta päivitetään ajoittain: symboleja lisätään, muutetaan tai poistetaan sen mukaan, miten kielitieteellinen tieto ja käytännöt kehittyvät. Tämänhetkiset yleisesti käytetyt määrälaskelmat kertovat usein, että IPA:ssa on noin 107 peruskirjainta sekä noin 52 diakriittimerkkiä, joita lisätään kirjainmerkkeihin äänteen tarkentamiseksi. Tarkat luvut voivat vaihdella riippuen laskentatavasta ja ajan myötä tehdyistä muutoksista.

Tekninen käyttö: Unicode ja fontit

IPA-merkit sisältyvät Unicode-merkistöön, joten niitä voi kirjoittaa ja näyttää nykyaikaisissa tietokoneissa ja mobiililaitteissa. Hyviä fontteja IPA:n esittämiseen ovat esimerkiksi Charis SIL ja Doulos SIL. Useissa kieltenopetuksen ohjelmissa ja sanakirjoissa on myös sisäänrakennettuja IPA-kirjoitustyökaluja.

Pieni sanasto ja esimerkit

  • Fonemi — kielen yksittäinen merkityserottava äänneyksikkö (esim. suomen /t/ ja /d/ eroavat merkityksen mukaan sanoissa kuten "talo" vs. harvemmin käytettävä "dalo").
  • Allofoni — fonemin eri ääntämismuoto (esim. suomen /k/ voi ääntyä eri kohdissa hieman eri tavoin riippuen vokaalista).
  • Diakriitti — lisämerkki, joka muuttaa perusmerkin artikkulaatiota (esim. pituusmerkki [ː], nasaalisuus [̃]).
Esimerkki: englannin sana "yes" alkukonsonantti merkitään IPA:ssa usein [j] (palatinaalinen approksimaatio). Samoin mainittu sana "pikku" voidaan laajasti transkriboida /lɪtl/ ja kapeasti [lɪɾɫ].

IPA on käytännöllinen työkalu kaikille, jotka haluavat ymmärtää ja kuvata ääntämystä täsmällisesti. Jos haluat opiskella IPA:ta käytännössä, kannattaa etsiä Wikipedia:n IPA-kaavioita, harjoituksia ja ääninäytteitä sekä harjoitella tunnistamista ja kirjoittamista eri kielten äänteille.