Leopoldo Alas y Ureña (25. huhtikuuta 1851 – 13. toukokuuta 1901), joka tunnetaan pääasiassa kirjailijanimensä Clarín alla, oli espanjalainen realistinen ja kriittinen kirjailija ja esseisti. Hän syntyi Zamorassa ja kuoli Oviedossa, missä hän työskenteli suurimman osan elämästään opettajana ja kirjoittajana.

Clarín vietti lapsuutensa Leónissa ja Guadalajarassa, ja perhe muutti myöhemmin Oviedoon vuonna 1865. Siellä hän suoritti Bachillerato-opintonsa ja alkoi opiskella oikeustiedettä. Hän asui myös Madridissa vuosina 1871–1878, missä hän aloitti toimittajana ja julkaisi esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä. Hän väitteli aiheesta El Derecho y la Moralidad (Laki ja moraali) ja toimi lyhyesti opetustehtävissä, muun muassa Zaragozassa vuosina 1882–1883. Vuonna 1883 hän palasi pysyvästi Oviedoon ryhtyäkseen roomalaisen oikeuden professoriksi ja yhdistäen opetustyönsä kirjalliseen toimintaan.

Kirjailijana Clarín oli realistinen tarkkailija, mutta hän ammensi myös vaikutteita naturalismista ja 1800-luvun espanjalaisesta intellektuaalisesta liikkeestä, joka tunnetaan nimellä kraussilaisuus. Kraussilaisten ajatukset korostivat koulutuksen, kulttuurin ja moraalin merkitystä ja vaikuttivat laajasti espanjalaiseen ajatteluun, mikä näkyy Clarínin ihmiskuvausten ja yhteiskuntakritiikin taustalla. Hänen kirjallinen tuotantonsa sisältää romaaneja, novelleja, esseitä ja runsaasti journalismia; hän kirjoitti myös arvostettuja kirjallisuuskritiikkejä.

Yksi hänen merkittävimmistä teoksistaan on romaani La Regenta, julkaistu vuosina 1884–1885. Romaani on laaja ja moniääninen kuvaus provinssikaupungin elämästä, sen sosiaalisista suhteista, moraalisista paineista ja uskonnollisesta vaikutusvallasta. Teos muistuttaa monin tavoin Flaubertin Madame Bovarya, joka oli yksi sen innoittajista. Clarínin tyyli on paikoin ironinen ja terävä, mutta hän tarjoaa myös syvällisen psykologisen hahmokuvauksen.

La Regenta erottuu laajasta henkilögalleriastaan ja lukuisista sivutarinoistaan. Romaanin keskiössä on Ana Ozores, jota kaupungissa nimitetään kansanomaisesti "La Regentaksi". Ana joutuu kahden hyvin erilaisen miehen vaikutuksen kohteeksi: kaupungin viehättävän mutta moraaliltaan kyseenalaisen Don Álvaro Mesían ja katedraalin vaikutusvaltaisen papin, Don Fermín de Pasin, välillä. Papin ja yhteisön rooli, kirkon instituution valta sekä yksilön sisäinen kamppailu ovat keskeisiä teoksen teemoja. Clarín käyttää teoksessa monipuolisia kerronnallisia keinoja, kuten sisäistä monologia ja vapaan epäsuoran kertojanäänen tekniikkaa, jolloin tarinan tapahtumat usein välittyvät henkilöhahmojen sisäisten näkökulmien kautta.

Vuonna 1890 Clarín julkaisi romaanin Su único hijo, jota monet kriitikot pitävät La Regentaa heikompana teoksena. Su único hijo oli alun perin ajateltu osaksi kolmen romaanin sarjaa, mutta sarjaa ei koskaan saatettu päätökseen; jäljelle on jäänyt hahmotelmia ja katkelmia kahdesta seuraavasta osasta. Su único hijo jäi Clarínin viimeiseksi laajaksi romaaniksi.

Lisäksi Clarín julkaisi esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä, muun muassa teokset Nuevo viaje al Parnaso ja La Literatura en 1881 (1882), joista jälkimmäisen hän kirjoitti yhdessä Armando Palacio Valdésin kanssa. Hänen esseensä käsittelevät usein kirjallisuuden, yhteiskunnan ja moraalin välisiä suhteita, ja ne osoittavat hänen terävän analyysikykynsä sekä laaja-alaisen lukeneisuutensa.

Clarínin asema espanjalaisessa kirjallisuudessa on monipolvinen: hän on arvostettu modernin romaanin kehittäjäksi, mutta hänen persoonallinen yhdistelmänsä uskonnollisia etsintöjä ja humanistisia arvoja on synnyttänyt eriäviä tulkintoja hänen teostensa merkityksestä. Erityisesti La Regentasta on olemassa useita tulkintalinjoja: osa näkee teoksen ennen kaikkea yhteiskuntakritiikkinä ja satiirina, osa painottaa psykologista ja eksistentiaalista ulottuvuutta. Nykykirjallisuudentutkimus korostaa usein Clarínin kerronnallista nerokkuutta, sosiaalisten suhteiden monikerroksisuutta ja hänen tapansa yhdistää ironiaa ja myötätuntoa.

Clarínin tuotanto ja erityisesti La Regenta ovat vaikuttaneet myöhempiin espanjalaisiin kirjailijoihin ja ovat edelleen keskeisiä tutkimuskohteita, kun tutkitaan 1800-luvun lopun Espanjan yhteiskuntaa, kirkon ja yksilön välistä konfliktia sekä romaanin kerronnallisia mahdollisuuksia.