Makedonialainen falangi on Filip II:n kehittämä jalkaväen muodostelma, joka uudisti perinteistä kreikkalaista sotataitoa. Falangi koostui tiiviistä riveistä keihäsmiehistä, jotka kantavat pääaseenaan 5,5–6 metriä pitkiä keihäitä, joita kutsuttiin sarissoiksi. Sarissat olivat yleensä puuta, kärjet metallia; niiden pituus antoi makedonialaisille kyvyn pidellä vihollista etäällä ja muodostaa edestä näyttäen lähes läpäisemätön seinämä. Keihäitä käytettiin kaksin käsin, ja taistelun aikana sotilaat pitivät usein pientä kilpeä tai peltaa, joka kannettiin vasemman olkapään yli tai roikkui olkapäällä.
Rakenne ja varustus
Falangin yksiköt olivat ammattimaisia ja hyvin organisoituja. Perusyksikköinä toimivat pitkät rivit sarissamiesten muodostaessa tiiviin pistoseinän; rivejä tuettiin usein kevyemmillä jalkaväen osastoilla ja erikoisjoukoilla kuten hypaspisteilla (kevyemmät suojajoukkoyksiköt), jotka suojelivat falangin sivustoja ja avustivat liikkeissä. Falangin voima perustui kurinalaisuuteen: rivit pysyivät tiiviinä, etenivät yhdessä ja hyödynsivät keihäiden pitkä kantamaa.
Taktiikka ja heikkoudet
Edestäpäin makedonialainen falangi oli erittäin vaikea murtaa pitkien sarissojen ja tiiviin muodostelman vuoksi. Sen suurin heikkous oli kuitenkin sivuilla ja takana: kun vihollinen pääsi kiertämään tai hyökkäämään sivusta, falangin tiheä muodostelma ja pitkät keihäät estivät nopean reagoinnin. Tämän vuoksi falangi toimi parhaiten yhdessä ratsuväen ja kevyempien jalkaväkiosastojen kanssa, jotka suojasivat sivustoja ja katkaisivat yrityksiä ympäröidä.
Tähän yhdistelmä- eli combined arms -taktiikkaan luotti erityisesti Aleksanteri Suuri. Taistelun alussa falangi sitoi vastustajan keskikentän ja esti vihollista liikkumasta vapaasti. Samaan aikaan makedonialainen ratsuväki, erityisesti Aleksanterin seuralaisten ja henkivartijoiden muodostama raskas ratsuväki (hetairoi), ajoi vihollisen ratsuväen pois kentältä ja iski vihollisen heikentyneisiin sivustoihin. Kun ratsuväki oli hajottanut tai harventanut vastustajan rivejä, falangi siirtyi kohti keskustaa ja vyörytti nuolensa eteenpäin.
Falangi ei kuitenkaan toiminut kaikkialla samalla tavalla: varhaiset kreikkalaiset kaupunkivaltiot taistelivat usein kapeilla laaksonpohjilla, joissa ratsuväki ei ollut niin tärkeää. Usein ratsuväkeä oli vähän tai ei lainkaan. Kreikkalais-persialaisissa sodissa taistelut käytiin kuitenkin avoimemmalla maalla, jossa ratsuväki oli suuri voima.
Hyvä esimerkki makedonialaisen falangin ja ratsuväen yhteistoiminnasta on Gaugamelan taistelu (331 eaa.). Siellä Aleksanteri siirtyi oikealle estääkseen persialaisten armeijan kaksinkertaisen saartamisen. Dareios komensi ratsuväkensä vasemmalle sivustalleen estämään kreikkalaisten vinon liikkeen hyökkäämällä heidän ratsuväkensä kimppuun. Aleksanterin seuralainen ratsuväki hyökkäsi sitten heikentyneeseen vihollisen keskukseen, jossa Dareios oli sijoitettuna, ja sitä seurasi falangimuodostelma. Tämä ”vasara ja alasin” -menetelmä (ratsuväki sivuhyökkäyksellä ja falangi murskaamassa keskustan) oli usein ratkaiseva makedonialaisten suurissa taisteluissa.
Yhteenvetona: makedonialainen falangi oli merkittävä sotilaallinen innovaatio, joka yhdisti pitkien sarissojen tarjoaman ylivoiman tiiviissä muodostelmassa ja ratsuväen liikkuvuuden. Sen menestys perustui kurinalaisuuteen, koulutukseen ja erityisesti kykyyn toimia yhdessä muiden aselajien kanssa sekä sopivan maaston ja johtajuuden hyödyntämiseen.
