Ruttolääkärin puku — selitys, rakenne ja historia
Ruttolääkärin puku – kattava selitys, rakenne ja historia. Tutustu nokkamaskiin, suojavaatteisiin ja niiden taustaan: laventeli, käsineet, saappaat ja symboliikka.
Ruttolääkärin puku oli suojavaatetus, jota käyttivät erityisesti 1600-luvun eurooppalaiset ruttolääkärit pyrkiessään suojautumaan ilmassa leviäviksi oletetuilta taudinaiheuttajilta. Puku oli tarkoitettu estämään suoraa kosketusta sairaisiin ja eristämään hengitysteitä "epäilyttäviltä" hajuilta; se perustui aikakauden miasmateoriaan (uskomus, että taudit levisivät pilaantuneen ilman kautta), ei mikrobiteoriaan. Tyypillinen puku koostui useista osista, joiden yhteisellä tarkoituksella pyrittiin vähentämään tartuntariskin tuntua ja suojaamaan ihoa ja limakalvoja.
Rakenne ja osat
- Pitkä takki tai viitta: usein nahkaa tai vahattua kangasta, joka peitti kehon ja ylettyi joskus nilkkoihin asti. Materiaali pyrittiin tekemään tiiviiksi, jotta nesteet eivät imeytyisi siihen helposti.
- Naamari (”linnunnokka”): kovera maski, jossa oli pitkä nokka ja lasiset silmäreiät. Nokka täytettiin usein tuoksuvilla aineksilla, kuten yrteillä, mausteilla tai sieniä ja hartsia sisältävillä seoksilla; tarkoituksena oli neutraloida pahaksi ajateltuja ilmankontaminaatioita — esimerkiksi laventelilta tuoksuvat täytteet mainitaan usein lähteissä.
- Käsineet ja saappaat: nahkaiset, usein olkavarsiin tai polviin asti ulottuvat käsineet tai saappaat suojasivat ihoa kosketukselta.
- Hattu: leveälierinen hattu osoitti lääkärin ammatin ja tarjosi jonkin verran suojan tippuvalta nesteeltä.
- Keppi: lyhyt, kova keppi tai sauva, jolla lääkäri saattoi tutkia potilasta koskematta suoraan, siirtää vaatteita tai pitää lähestyjiä etäällä.
- Lisätarvikkeet: huivi, essu tai lisäkerrokset takin päälle, sekä joskus pullo etikkaista nestettä tai viinitippoja hajujen neutraloimiseksi.
Materiaali ja toimivuus
Pukujen valmistuksessa käytettiin yleensä nahkaa, vahattua kangasta ja lasia silmille. Nahka ja vahat pinnat tarjosivat jonkinasteisen fysikaalisen esteen roiskeita ja suoraa kosketusta vastaan, mutta eivät suojanneet bakteereilta tai viruksilta kuten nykyaikaiset hengityssuojaimet. Naamion nokkaan tai sen ympärille laitetut yrtit ja hajusteet perustuvat aikakauden uskomuksiin, eivät tehokkaaseen suojaukseen mikro-organismeja vastaan.
Historia ja konteksti
Ruttolääkäripuvuista tunnetuin muoto vakiintui 1600-luvulle, vaikka ruttotaudit ja erityiset suojavaatteet tunnettiin aiemminkin (esim. mustan surman eli 1300-luvun ruton aikaisia lähteitä on vähän tai ne eroavat myöhemmästä varustuksesta). Yksi aikalaishistorioitsijoiden usein mainitsema nimi ruttopuvun kehittäjänä on ranskalainen lääkäri Charles de Lorme, joka 1600-luvun alussa kuvasi yhtenäisiä suojavarusteita kuninkaallisille lääkäreille. Ruttolääkärit eivät kuitenkaan olleet ainoita hoitajia: heitä usein palkattiin kuntien toimesta kirjaamaan kuolemat, hoitamaan sairaita ja järjestämään karanteeneja.
Symboliikka, mielikuvat ja myytit
- Ruttolääkärin erottuva linnunnokkainen naamio on täynnä symboliikkaa ja se on jäänyt vahvasti populaarikulttuuriin — se edustaa sekä lääketieteen historiaa että kuoleman ja epidemioiden pelkoa.
- Myytti: puku teki kantajastaan kokonaan tarttumattoman. Todellisuus: puku tarjosi jonkin verran suojaa roiskeilta ja kosketukselta, mutta ei estänyt taudin leviämistä tehokkaasti, koska tiedettiin puutteellisesti miten tartunnat välittyvät.
Perintö ja nykykäyttö
Nykyään ruttolääkärin puku on yleinen aihe museoissa, historiallisissa näyttelyissä ja elokuvissa sekä sarjakuvamaisissa esityksissä. Se toimii muistutuksena aiemmista epidemioista ja lääketieteen kehityksestä. Modernit suojavarusteet (kuten kertakäyttöiset suojahaalarit, tehokkaat hengityssuojaimet ja desinfektio) ovat teknisesti aivan eri tasolla kuin historiallisen ruttopuvun tarjoama suoja.
Mistä lisätietoa?
Lisätietoa ruttolääkärien historiasta ja pukujen variaatioista löytyy yliopistojen historia-aineistoista, lääketieteen historiateoksista ja museoiden näyttelykuvauksista. Myös kuvitukset ja aikakauden selonteot antavat käsityksen pukujen ulkonäöstä ja käyttötavoista.
Vuoden 1656 kaiverrus roomalaisesta tohtori Schnabelista ("Nokka"). Hänellä on yllään suojavaatteet, joita ruttolääkärit Roomassa tuohon aikaan yleensä käyttivät.
Johann Melchior Füsslin kaiverrus Marseillen ruttolääkäristä. Hänen nenäkotelonsa on täytetty savukkeilla ruttoa vastaan. Tämä kaiverrus on tehty noin vuonna 1721.
Kuvaus
Nokka pidettiin hihnoilla lääkärin nenän edessä. Naamarissa oli reikiä, jotka oli täytetty lasilla, jotta lääkäri pystyi näkemään. Naamarissa oli kaksi pientä reikää, joista lääkäri sai hengittää. Se oli eräänlainen hengityssuojain, joka oli usein täytetty hyväntuoksuisilla asioilla. Nokkaan voitiin laittaa kuivattuja kukkia (kuten ruusuja ja neilikoita), yrttejä (kuten minttua), mausteita, kamferia tai etikkasieniä. Naamion oli tarkoitus pitää pahat hajut loitolla. Tuohon aikaan ajateltiin, että pahat hajut aiheuttavat infektioita. Lääkärit uskoivat yrttien vievän pois ruttoon liittyvät "pahat" hajut ja estävän tartunnan.
Puvussa oli leveälinjainen nahkahuppu, joka osoitti, että he olivat lääkäreitä. He käyttivät puisia keppiä osoittaakseen lääkärinhoitoa vaativat alueet. Tätä käytettiin myös potilaiden katselemiseen koskematta heihin. Keppejä käytettiin myös pitämään ihmiset loitolla, riisumaan ruttouhrien vaatteet ilman, että heihin piti koskea, ja mittaamaan potilaan pulssi.
Näiden vaatteiden käyttäminen auttoi varmistamaan, että lääkärit eivät saaneet kirppu- tai rottatartuntoja. Kirput eivät voineet purra nahkatakin läpi, eivätkä tartunnan saaneet ihmiset voineet koskettaa lääkäriä, mikä johtui myös hänen nahkatakistaan.
Historia
Eräät nykyaikaiset kirjoittajat ovat sanoneet, että ruttotautilääkärit käyttivät 1300-luvulla lintujen näköisiä naamioita. Lääketieteen historioitsijat sanovat kuitenkin, että ruttolääkärin asun keksi Charles de Lorme. Vuonna 1619 hän käytti ajatusta täydellisestä päästä varpaisiin ulottuvasta suojavaatetuksesta. Sen mallina oli sotilaan haarniskat. Se koostui linnunmuotoisesta naamiosta ja pitkästä nahkaisesta (marokkolaisesta tai levanttilaisesta) tai vahakankaasta valmistetusta puvusta. Puku ulottui kaulasta nilkkoihin. Vaatteet, jotka puettiin puvun päälle, sekä säärystimet, käsineet, saappaat ja hattu olivat vahattua nahkaa. Vaate oli kyllästetty samanlaisilla hajusteilla kuin nokkanaamio.
Tämä runo on kirjoitettu 1600-luvulla. Siinä kuvataan ruttotohtorin asua.
Kuten kuvasta voi nähdä,
Roomassa lääkärit ilmestyvät,
Kun heitä kutsutaan potilaidensa luokse,
Paikoin rutto kauhistuttaa,
Heidän hattunsa ja viittansa, uuden muodin mukaan,
Ne on tehty öljykankaasta, tummansävyiset,
Heidän laseilla varustetut lippalakinsa on suunniteltu,
Heidän laskunsa vastalääkkeillä kaikki vuorattu,
Tuo pahanhajuinen ilma ei voi tehdä pahaa,
Eikä aiheuta lääkärin miehen hälyä,
Kädessä olevan sauvan on osoitettava
Heidän jalo ammattinsa, minne tahansa he menevätkin.
Jean-Jacques Manget kertoo vuonna 1721 ilmestyneessä kirjassaan Treatise on the Plague, joka on kirjoitettu heti Marseillen suuren ruton jälkeen, puvuista, joita ruttolääkärit käyttivät Nijmegenissä vuosina 1636-1637. Kuva puvusta on kirjan etusivulla. Myös Nijmegenin ruttolääkärit käyttivät nokkamaskia. Heidän kaapunsa, säärystimensä, hattunsa ja käsineensä olivat morokkinahkaa.
Tätä asua käyttivät myös ruttolääkärit vuoden 1656 ruttoruton aikana. Rutto tappoi 145 000 ihmistä Roomassa ja 300 000 Napolissa. Puku sai ihmiset pelkäämään, koska se oli merkki siitä, että he kuolisivat pian.
Kulttuuri
Pukua käytti commedia dell'arte -hahmo nimeltä Il Medico della Peste (ruttotohtori). Hänellä on erityinen ruttolääkärin naamio. Venetsialainen naamio oli yleensä valkoinen. Se koostui nokasta ja pyöreistä silmänaukoista. Silmäaukot oli peitetty kirkkaalla lasilla. Se on yksi ainutlaatuisimmista naamioista, joita käytetään Venetsian karnevaalien aikana.
Etsiä