Shapiron aikaviive määritelmä ja rooli yleisessä suhteellisuusteoriassa

Shapiron aikaviive on fysiikan koe. Se on yksi neljästä klassisesta aurinkokuntahavainnosta tai kokeesta, joilla testataan yleistä suhteellisuusteoriaa. Karkeasti sanottuna kyse on siitä, että valon tai tutkasignaalin kulkuaika kasvaa, kun signaali kulkee massiivisen kohteen lähellä — painovoima "venyttää" aika-avaruuden siten, että matkaan kuluu enemmän aikaa kuin Newtonilaisessa, tasa-avaruudellisessa mielikuvassa.

Massiivisen kohteen lähellä kulkevat tutkasignaalit kulkevat kohteeseen hieman kauemmin ja palaavat kauemmin kuin jos kohteen massa ei olisi läsnä. Ensimmäisenä tämän vaikutuksen ennusti ja ehdotti mittattavaksi Irwin I. Shapiro vuonna 1964, ja aikaviiveet on sittemmin mitattu tarkasti mm. planeettoihin lähetetyillä tutkaihinnoilla ja avaruusalusten radiolinkkien avulla.

Miten aikaviive syntyy ja matemaattinen muoto

Ilmiön selitys on luonnollinen yleisen suhteellisuusteorian näkökulmasta: massat kaareuttavat aika-avaruuden metristä, ja valon geodeettien (lyhimmän ajan radat) pituus koordinaattiajoissa kasvaa, mikä ilmenee lisäaikana vastaanottajalle. Heikkojen kenttien alueella ja kaukana massasta voi aikaviiveen suuruutta arvioida analyyttisesti.

Yleisesti käytetty approksimatiivinen lauseke (post-Newtonilainen, PPN-muoto) on:

Δt ≈ (1+γ) (GM/c^3) ln[(r1 + r2 + D)/(r1 + r2 − D)],

missä G on gravitaatiovakio, M massakeskus, c valonnopeus, r1 ja r2 ovat signaalin lähettäjän ja vastaanottajan etäisyydet massasta ja D on niiden välinen etäisyys. Kun r1 ja r2 ovat paljon suurempia kuin osumaparametri b (signaalin läheltä ohittaman massakeskuksen etäisyys), lauseke yksinkertaistuu usein muotoon

Δt ≈ (1+γ) (2GM/c^3) ln(4 r1 r2 / b^2).

Tässä γ on Parametrized Post-Newtonian (PPN) -parametri, joka kuvaa kuinka paljon avaruuden kaarevuus vaikuttaa valoihin. Yleisessä suhteellisuusteoriassa γ = 1, jolloin edelliset lausekkeet antavat GR:n ennustaman viiveen.

Mittaustuloksia ja merkitys

Shapiro-aikaviivettä on mitattu useissa kokeissa. Varhaiset havainnot tehtiin radiotutkalla peilaamalla signaalia Venusista ja Merkuriuksesta, ja myöhemmin erittäin tarkkoja mittauksia tehtiin mm. Cassini-avaruusaluksen radiolinkeillä vuonna 2003. Cassini-tulokset antoivat yhden tiukimmista testeistä PPN-parametrille γ: mittaustulos oli hyvin lähellä GR:n arvoa, käytännössä γ − 1 ≈ (2.1 ± 2.3) × 10^−5, mikä vahvisti yleisen suhteellisuusteorian ennusteita.

Myös pulsareiden mittauksissa havaittu Shapiro-viive on tärkeä työkalu: binääripulsareissa tähden radiosignaalin aikataulu vaihtelee tarkasti orbitaalifunktion mukaan, ja Shapiro-viiveen muoto antaa tietoa järjestelmän kaltevuudesta ja tähtien massoista. Esimerkiksi kaksoispulsari- ja muut tarkasti tutkittavat binäärijärjestelmät ovat tarjonneet riippumattomia testejä gravitaatioteorioille ja tarkkoja massamittauksia.

Rooli suhteellisuusteoriassa ja käytännön sovellukset

  • Perusteoreettinen testi: Shapiro-viive on yksi keskeisistä havaintokokeista, jotka erottelevat Newtonin gravitaatiokäsityksen ja yleisen suhteellisuusteorian ennusteet.
  • Painovoimakentän tutkimus: mittaukset rajaavat vaihtoehtoisia gravitaatiomalleja ja PPN-parametreja.
  • Avionavigaatio ja radiolinkit: tarkka aika- ja taajuusseuranta avaruusalusten kommunikoinnissa joutuu ottamaan huomioon Shapiro-viiveen Aurinkoa tai muita massoja lähellä ohittaessa.
  • Pulsarit ja gravitaatioaallot: pulsaritiming-kokeet ja pulsariverkostot käyttävät viivemittauksia monien muiden ilmiöiden ohella myös gravitaatioaaltojen etsintään ja massamittausten parantamiseen.

Rajoitukset ja laajennukset

Edellä esitetyt yhtälöt pätevät heikkojen kenttien ja hitaiden liikkujien approksimaatiossa. Voimakkaissa kentissä tai hyvin lähellä mustia aukkoja tarvitaan täysi yleisen suhteellisuusteorian numeerinen käsittely ja korkeampien kertalukujen korjaukset. Lisäksi yksityiskohtainen ilmaisu voi olla koordinaattiriippuvainen, mutta mitattava viive (esim. radio-signaalin vastaanottoaika polttoaine- ja instrumenttirekistereissä) on fysikaalinen, havainnoitavissa oleva suure.

Yhteenvetona: Shapiron aikaviive on konkreettinen ja mitattavissa oleva ilmiö, joka osoittaa ajan ja avaruuden kaareutumisen vaikutuksen sähkömagneettisten signaalien kulkuun. Se on sekä teoriaa testaava että käytännön sovelluksia ohjaava ilmiö nykyaikaisessa astrofysiikassa ja avaruustutkimuksessa.

Historia

Irwin I. Shapiro havaitsi aikaviiveen vaikutuksen ensimmäisen kerran vuonna 1964. Shapiro ehdotti ennustuksensa havaintotestiä: tutkasäteitä pitäisi heijastaa Venuksen ja Merkuriuksen pinnalta ja mitata edestakainen matka-aika. Kun Maa, Aurinko ja Venus ovat edullisimmassa asennossa, Shapiro osoitti, että Auringon läsnäolosta johtuva odotettavissa oleva viive tutkasignaalille, joka kulkee Maasta Venukseen ja takaisin, on noin 200 mikrosekuntia, mikä on hyvin 1960-luvun tekniikan rajoitusten rajoissa.

Ensimmäiset testit, jotka suoritettiin vuosina 1966 ja 1967 MIT:n Haystack-tutka-antennia käyttäen, onnistuivat hyvin ja vastasivat ennustettua viiveen määrää. Kokeet on sen jälkeen toistettu useita kertoja, ja niiden tarkkuus on kasvanut.

 

AlegsaOnline.com - 2020 / 2025 - License CC3