Laulujen laulu (Salomonin laulu): Raamatun runokokoelma ja merkitys
Laulujen laulu (Salomonin laulu): Raamatun runokokoelma täynnä rakkautta, symboliikkaa ja uskonnollista merkitystä — syvä tulkinta ja historiallinen tausta.
Laulujen laulu on heprealaisen Raamatun eli Tanakhin kirja, joka kuuluu myös kristillisen Raamatun Vanhaan testamenttiin. Se on yksi viidestä megillotista (kääröistä). Laulujen laulu tunnetaan myös nimellä Salomonin laulu tai Kanteleiden laulu. Septuagintassa se tunnetaan nimellä Aisma, joka on lyhenne kreikankielisestä sanasta ῏Αισμα ᾀσμάτων, Aisma aismatôn, "Laulujen laulu".
Perustiedot ja nimi
Kirjan hepreankielinen nimi on Shir ha-Shirim (שיר השירים), "lauluksi lauluista" eli superlatiivi. Latinalaisissa ja monissa länsikirkoissa teosta kutsutaan nimellä Canticum Canticorum. Kirja koostuu runollisesta dialogista, jossa kaksi tai useampi henkilö — rakastettu (naisen puhe), rakastaja/mies (miehen puhe) ja joskus laulajat/kuoro — ilmentävät rakkauden tunteita, kaipuuta ja luonnonkuvauksia.
Rakenne ja runolliset piirteet
- Kirja jakautuu perinteisesti kahdeksaan lukuun, mutta sisällöllisesti teksti muodostaa useita lyhyempiä kohtauksia ja runoja.
- Runous perustuu heprealaiseen parallellismiin, toistoihin ja rikkaille metaforille: viinitarha, puutarha, ruusu, mirha, jalopeurat ja muut luonnonkuvat toistuvat.
- Dialoginen muoto ja eroottinen kieli erottaa sen monista muista Vanhan testamentin kirjoista: kuvaus on usein intiimi ja aistillinen ilman selkeää teologista oppirakennetta.
Kirjoittaja ja ajoitus
Perinteinen nimitys Salomonin laulu viittaa kuningas Salomoniin, ja juutalais-kristillinen perinne on liittänyt teoksen hänen nimeensä. Moderni raamatuntutkimus kuitenkin pitää nimiasetusta usein yliannettuna: tekijä ja tarkka ajoitus ovat kiistanalaisia. Ehdotuksia ajoituksesta on eri aikakausilta, yleisimmin kirjallisesti sijoitetaan 6.–3. vuosisadan eaa. tienoille. Kieliasu ja viittaukset viittaavat klassiseen hepreaan ja vakiintuneisiin runonkäytön muotoihin.
Tulkinnat
Laulujen laulua on tulkittu monella tavalla eri aikoina ja yhteisöissä:
- Kirjaimellinen, eroottinen tulkinta: teksti nähdään nuorten rakastavaisten runollisena keskusteluna, jossa ihminen ja rakkaus ovat keskiössä.
- Allegorinen juutalainen tulkinta: teksti tulkitaan Jumalan ja Israelin välisenä rakkaustarinana; rabbien perinteessä tämä näkemys on ollut vallitseva esimerkiksi keskiajan kommentaareissa.
- Kristillinen allegoria: kirkkoisät ja myöhemmät kristilliset tulkitsijat ovat lukeneet kirjan Kristuksen ja seurakunnan (tai Kristuksen ja sielun) suhteesta kuvaavana.
- Heterogeeniset ja historiallis-kriittiset lähestymistavat: tutkijat tarkastelevat tekstin muotokysymyksiä, kokoelmahistoriaa ja sen kulttuurista kontekstia Kanaanin, Mesopotamian ja Egyptin lähialueiden rakkausrunoihin verrattuna.
Kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys
Laulujen laulu on ollut tärkeä monissa uskonnollisissa käytännöissä: juutalaisessa perinteessä teos kuuluu Megillot-kokoelmaan ja sitä luetaan erityisesti pääsiäisenä (Pesach). Kristillisessä traditiossa kirjalla on ollut vaikutusta liturgiaan, mystiikkaan ja hartauskirjallisuuteen, usein allegorisoiden rakkauden hengelliseksi kuvaksi.
Käännökset, vastaanotto ja vaikutus
- Septuaginta käänsi hepreankielisen nimen kreikaksi (Aisma aismatôn), ja latinankielisissä tekstiperinteissä käytetään muotoa Canticum Canticorum.
- Kirja on inspiroinut runoutta, kuvitusta, musiikkia ja oopperaa: teoksen aistilliset ja eläviä mielikuvia herättävät kuvaukset ovat tarjonneet aiheita taiteilijoille vuosisatojen ajan.
- Modernissa tutkimuksessa Laulujen laulua tutkitaan sekä kirjallisena teoksena että kulttuurisena ilmiönä — kiinnostus ulottuu filologiseen analyysiin, sukupuolentutkimukseen ja vertailevaan etiikkaan.
Kiistanalaisuudet ja sensuurihistoria
Kirjan eroottinen sisältö on ajoittain johtanut keskusteluun soveliaisuudesta ja kanonisuudesta. Historiallisesti tekstiä on joissain piireissä pyritty tulkitsemaan vahvasti allegoriseksi, jotta sen intiimi kieli sopisi uskonnolliseen käyttöön. Toisaalta myös modernit lukijat ja tutkijat korostavat kirjan arvon ihmiskokemuksen ja rakkauden kuvauksena sellaisenaan.
Nykymerkitys
Nykyään Laulujen laulu kuuluu sekä uskonnolliseen että kulttuuriseen perintöön: se on lähde teologisille pohdinnoille, kirjalliselle inspiraatiolle ja akateemiselle tutkimukselle. Sen runollisuus ja kuvat tuovat esiin rakkauden moninaisuuden — intohimoisen ja lempeän, ihmisen ja yhteisön välisen — tavalla, joka puhuttelee edelleen monenlaisia lukijoita.
Lyhyt yhteenveto: Laulujen laulu on ainutlaatuinen osa Raamattua, runollinen teksti, jonka merkitystä on tulkittu monin eri tavoin. Se on sekä historiallinen ja kirjallinen aarre että eläviä tunteita kuvaava teos, jolle on löytynyt paikka niin uskonnollisessa kuin sekulaarissakin kulttuurissa.
Tekijä ja päivämäärä
Jae 1 näyttää osoittavan, että kirjoittaja on Salomo, koska siinä sanotaan, että kyseessä on "Salomon Laulujen laulu", mutta tämä voi myös tarkoittaa vain laulua Salomolle tai Salomosta. Se, kuka Laulujen laulujen laulun kirjoittaja oli, on siis edelleen usein pohdittu kysymys.
Jos Salomo kirjoitti sen, on todennäköistä, että se on kirjoitettu noin kymmenennellä vuosisadalla eKr., kun Salomo oli kuningas. Itse asiassa Tirzan ja Jerusalemin kaupunkien mainitsemista niin lähellä toisiaan (6:4) on käytetty sanomaan, että se on kirjoitettu ennen kuningas Omria (885-874 eaa.), vaikka ihmiset eivät vieläkään tiedä tarkalleen, miksi Tirzasta puhuttiin. Monet ovat kuitenkin myös sanoneet, että Laulujen laulun kieli on todiste siitä, että se on kirjoitettu paljon myöhemmin.
Useimmat ihmiset ajattelevat, että kielen, tyylin, sävyn (tunnelman), näkökulman ja toistuvien sanojen samankaltaisuus osoittaa, että se on yhden kirjoittajan kirjoittama. Toiset taas, jotka eivät usko, että laulu on yhden henkilön kirjoittama tai edes yhdestä ajasta tai paikasta peräisin, sanovat, että tämä johtuu siitä, että kaikki laulun osat ovat peräisin samasta kirjallisesta perinteestä.
Etsiä