Parkitseminen: nahkojen parkitseminen, menetelmät ja ympäristövaikutukset

Parkitseminen on prosessi, jossa eläinten iho (jota usein kutsutaan "nahaksi") muutetaan nahaksi. Parkitus tekee nahasta kovemman ja muuttaa usein sen väriä. Parkitseminen auttaa tekemään eläimen nahasta joustavamman ja vähemmän alttiin bakteerien aiheuttamille vaurioille.

Ennen eläimen nahan parkitsemista eläin on lopetettava ja nyljettävä ennen kuin eläimen ruumiinlämpö poistuu eläimen kehosta. Seuraavaksi poistetaan ihon sisäpuolella oleva kudos ja ulkopuolella olevat karvat. Nahassa oleva suola poistetaan ja nahat liotetaan vedessä kuudesta tunnista kahteen päivään.

Varsinainen parkitusprosessi tapahtuu liottamalla nahkaa kromi III -sulfaattikylvyssä ([Cr(H ₂O) ₆] ₂(SO ₄) )₃. Menneinä vuosisatoina käytettiin tanniiniksi kutsuttua luonnollista ainetta, jota saatiin tammesta tai kuusesta.

Koko prosessi on hyvin haiseva, ja parkitehtaat sijaitsevat usein kaupunkien laidoilla. Parkituslaitosten valumavedet jokiin ovat merkittävä saastumisen aiheuttaja. Tätä voidaan ehkäistä nahkatehtaiden nesteiden poistoon mukautetuilla vedenpuhdistusmenetelmillä. Kehitysmailla ei välttämättä ole tällaisia menetelmiä, vaikka Maailmanpankki myöntää avustuksia vedenpuhdistuslaitoksiin. Yksityisen sektorin ammattiyhdistys voi antaa teknistä tietoa puhtaista tekniikoista.

Ruskettaja on henkilö, jonka työtehtävä on rusketus.

Parkituslaitos on paikka, jossa parkitsijat käsittelivät eläinten nahkoja.

Menetelmät ja vaihtoehdot

Parkituksessa on useita menetelmiä, joilla saavutetaan erilaisia ominaisuuksia nahalle:

Kromiparkitus (yleisin teollinen menetelmä): käyttää kromi(III)-suoloja. Se antaa nahan pehmeyttä, vetolujuutta ja kestävyyttä. Kromiparkitus on tehokas ja nopea, mutta aiheuttaa ympäristö- ja terveysongelmia, jos jätteet eivät käsitellä oikein.
Kasviparkitus (tanniparkitus): käyttää kasviperäisiä tanniineja, joita saadaan mm. tammesta, kastanjasta, quebracho-puusta ja mirtoa vastaavista kasveista. Kasviparkki antaa jäykempää, murenevampaa ja usein luonnollisen sävyistä nahkaa; se on ympäristöystävällisempi vaihtoehto, mutta hitaampi ja tilaa vievä prosessi.
Alum- ja suolaparkitus: historiallinen menetelmä, jossa käytetään alumiinisuoloja (alum). Soveltuu tiettyihin tuotteisiin mutta ei anna yhtä kestävää lopputulosta kuin kromi.
Aldehydi- ja synteettiset parkitusaineet: esimerkiksi glutaraldehydi ja muut synteettiset polymerit antavat erityisominaisuuksia (esim. vedenkestävyys, pehmeys) ja ovat käytössä muun muassa teknisessä nahassa.
Aivot- ja rasvaparkitus: perinteisiä, käsityönä tehtäviä menetelmiä, joissa käytetään eläimen omia rasvoja ja aivoja. Tuloksena hyvin pehmeä, hengittävä nahka, joka vaatii huolellista ylläpitoa.

Parkitusprosessin päävaiheet

Yleiset vaiheet teollisessa nahankäsittelyssä:

Suolaus/kuivaus (curing) – estää nahan mätänemisen teurastuksen ja kuljetuksen aikana.
Liotus (soaking) – suolan, lian ja verijäämien liuotus takaisin veteen.
Rasvaus/liming (liming) – karvojen ja epidermiksen irrotus sekä proteiinirakenteen avaus.
Fleshing – lihaskudoksen ja rasvan mekaaninen poisto nahan sisäpinnasta.
Deliming ja bating – alkalin neutralointi ja proteolyyttinen pehmentäminen entsyymeillä.
Pickling – happokäsittely ennen parkitusta (kromi- tai muissa kylvyissä).
Parkitus (tanning) – varsinainen kemiallinen muuttaminen, esim. kromi- tai kasviparkitus.
Neutraali/vesihuolto, värjäys ja rasvapitoistaminen (fatliquoring) – nahan ominaisuuksien ja ulkonäön viimeistely.
Kuivaus, muotoilu ja viimeistely – viimeinen pintakäsittely, maalit, öljytys, lakkaus tai textuuri.

Ympäristö- ja terveysvaikutukset

Ympäristövaikutukset ovat merkittäviä, ellei jätevesiä ja jätteitä käsitellä asianmukaisesti. Tyypillisiä ongelmia:

Suuria määriä orgaanista kuormitusta (BOD, COD) ja ravinteita, jotka kuormittavat vesistöjä.
Korkea suolapitoisuus ja raskasmetallit, erityisesti kromi. Vaikka parkitsuksessa käytetty kromi on pääosin Cr(III)-muodossa, se voi oksidoitua herkissä olosuhteissa toksiseksi Cr(VI):ksi, joka on terveydelle vaarallinen ja ympäristömyrkyllinen.
Rikkivety (H2S) ja muut pahanhajuiset rikkiyhdisteet, jotka syntyvät liuotus- ja limausprosesseissa.
Kemikaalien ja liuotinaineiden haitat sekä jätteen (parkkeeraus- ja puhdistussakan) loppusijoitusongelmat.

Työntekijöiden terveysriskejä ovat mm. hengitysteiden altistus pölyille ja höyryille, ihoärsytys, kemikaalien aiheuttamat allergiat (kuten kromiallergia) sekä akuutit tapaturmariskit. Siksi henkilösuojaimet, ilmanvaihto ja hygieniarutiinit ovat olennaisia turvallisuustoimia.

Vesienpuhdistus ja puhtaammat tekniikat

Parkituslaitosten jätevesien käsittely voi sisältää useita vaiheita:

Esikäsittely – sakkaus, rasvanerotus ja hiekan/kiintoaineiden erotus.
Kemiallinen käsittely – saostus ja saostusaineiden (esimerkiksi kalsium- tai rauta/sulfaatit) käyttö raskasmetallien ja fosforin poistoon; kromin saostus Cr(OH)3:ksi neutraalissa pH:ssa.
Biologinen puhdistus – aerobinen tai anaerobinen prosessi orgaanisen aineksen hajottamiseksi.
Edistyneet menetelmät – suodatus, aktiivihiili, ioninvaihto, membranitekniikat ja verkkoprosessit. Myös kromin talteenotto ja kierrätys ovat yleistyneet.
Luonnonmukaiset ratkaisut – rakennetut kosteikot ja kasvi- ja mikrobiopohjaiset puhdistusratkaisut pienemmillä tehtailla.

Puhdas teknologia tarkoittaa mm. suljettuja kiertoja, vähän sulfideja käyttävää limingtekniikkaa, entsymaattisia prosesseja, kromin talteenottoa ja vaihtoehtoisten parkkeerausaineiden käyttöä. Näitä menetelmiä tukevat monet kansainväliset hankkeet; kuten aikaisemmin mainittu Maailmanpankki myöntää avustuksia vedenpuhdistuslaitoksiin.

Hallinnointi, sääntely ja parhaat käytännöt

Tehtaiden tulee noudattaa paikallista ympäristölainsäädäntöä ja jäteveden laatuvaatimuksia sekä työntekijöiden terveyttä koskevia normeja.
Jätteiden määrän vähentäminen prosessien optimoinnilla, kemikaalien annostelun tarkkuudella ja materiaalien kierrätyksellä on kustannustehokasta ja ympäristöystävällistä.
Uusien työntekijöiden koulutus, riittävät suojavarusteet ja säännöllinen terveystarkkailu vähentävät altistumisia ja sairastavuutta.

Käytännön vaikutus nahan ominaisuuksiin

Parkitustapa vaikuttaa nahan ulkonäköön, tuntumaan ja käyttöön:

Kromiparkittu nahka on pehmeä ja joustava, soveltuu vaatteisiin, kenkiin ja suojatuotteisiin.
Kasviparkittu nahka on usein jämäkämpi ja ikääntyy kauniisti; suosittu käsityö- ja perinteisissä tuotteissa.
Synteettiset parkitusaineet antavat mahdollisuuden erikoisominaisuuksiin, kuten parempaan vedenkestävyyteen.

Roolit ja termit

Ruskettaja (tai parkitsija) on henkilö, jonka työtehtävänä on parkitseminen ja nahan valmistuksen eri vaiheet. Työ vaatii kemian tuntemusta, käytännön käsityötaitoja ja turvallisuusosaamista.

Parkituslaitos on teollinen tai käsityöläisyksikkö, jossa nahat käsitellään parkitusvaiheineen ja viimeistellään tuotteiksi. Modernit parkituslaitokset sisältävät usein omat jätevedenpuhdistusratkaisut ja turvallisuusjärjestelmät.

Yhteenveto

Parkitseminen on pitkäaikainen ja monivaiheinen prosessi, joka muuttaa eläinten ihon kestävään ja käyttökelpoiseen nahaksi. Menetelmät vaihtelevat kromiparkituksesta kasviparkitukseen ja synteettisiin ratkaisuihin. Vaikka teollinen parkitus on tehokasta, sen ympäristö- ja terveysvaikutukset vaativat huolellista jäteveden käsittelyä, turvallisuuskäytäntöjä ja puhtaampien teknologioiden käyttöä. Investoinnit puhtaampiin prosesseihin, jätevedenpuhdistukseen ja henkilöstön koulutukseen vähentävät haittoja ja parantavat tuotannon kestävyyttä.

Tanner , kuva vuodelta 1880, eri ammatteja kuvaavasta kirjasta.

Kuva parkitsemisesta 1600-luvulla julkaistusta kirjasta.

Kysymyksiä ja vastauksia

Q: Mitä on parkitus?

V: Parkitseminen on prosessi, jossa eläinten iho muutetaan nahaksi tekemällä siitä kovempaa ja usein muuttamalla sen väriä.

K: Miten parkitseminen auttaa suojelemaan eläinten nahkaa?

V: Parkitseminen auttaa tekemään eläimen nahasta joustavamman ja vähemmän alttiin bakteerien aiheuttamille vaurioille.

K: Mitä vaiheita tehdään ennen eläinten nahan parkitsemista?

V: Ennen eläimen nahan parkitsemista eläin on lopetettava ja nyljettävä ennen kuin eläimen ruumiinlämpö poistuu kehosta. Seuraavaksi poistetaan ihon sisäpuolella oleva kudos ja ulkopuolella olevat karvat. Nahassa oleva suola poistetaan, minkä jälkeen nahat liotetaan vedessä kuudesta tunnista kahteen päivään.

K: Mitä ainetta käytettiin parkitukseen menneinä vuosisatoina?

V: Menneinä vuosisatoina käytettiin tanniiniksi kutsuttua luonnollista ainetta, jota saatiin tammesta tai kuusesta.

K: Missä parkitehtaat yleensä sijaitsevat?

V: Parkituslaitokset sijaitsevat yleensä kaupunkien laidoilla, koska ne haisevat.

K: Mitä ympäristöongelmia parkitehtaista voi aiheutua? V: Tanneritehtaiden valumat jokiin voivat aiheuttaa merkittävää pilaantumista, jos niitä ei käsitellä asianmukaisesti vedenkäsittelymenetelmillä, jotka on mukautettu näistä tehtaista ulosvirtaaviin nesteisiin. Kehitysmailla ei välttämättä ole tällaisia menetelmiä, vaikka Maailmanpankki myöntää avustuksia vedenpuhdistuslaitteita varten.

Kysymys: Kuka on tannereiden työpaikka? V: Parkitsijan työ on eläinten nahkojen käsittelyä parkituslaitoksessa, jossa niistä tehdään nahkaa esimerkiksi liottamalla niitä kromi III -sulfaatissa ([Cr(H2O)6]2(SO4)3).