Kaupunginjulistaja: historia, tehtävät ja perinteinen puku

Kaupunginjulistajan historia, tehtävät ja perinteinen 1700‑luvulta periytyvä puku: Oyez-huudot, seremoniallinen asu ja julkiset kuulutukset.

Kaupunginjulistaja on henkilö, jonka kaupunginvaltuusto tai muu paikallinen viranomainen on palkannut tekemään julkisia kuulutuksia kaduilla, toreilla ja muissa yleisissä paikoissa. Historiallisesti huutajaa on käytetty myös oikeudenkäynneissä, markkinailmoituksissa, virallisissa asetuksissa ja jopa hätätilailmoituksissa. Nykyään tehtävä on useimmiten seremoniallinen tai kunnianarvoinen virka, mutta se perustuu pitkään perinteeseen, jossa tiedon levittäminen ääneen oli tärkein tiedonvälitystapa.

Perinteisesti kaupunginjulistajat pukeutuvat näyttävästi; asu juontaa juurensa 1700-luvulle ja usein sen värit ovat punainen ja kulta. Tällainen puku voi sisältää housuihin sopivat polvihousut, valkoiset sukat tai housunvarret, mustat saappaat ja tunnusomaisen trikorne-hatun. Heillä on myös mukanaan käsikello tai iso kello, jolla he ilmoitustilanteessa soittavat ja saavat väen hiljenemään ennen kuulutusta.

Ennen kuulutuksen alkamista huutaja usein huutaa sanoja "Oyez, Oyez, Oyez!" — sana, joka toimii kehotuksena kuunnella tarkasti. Oyez tulee anglo-normin kielen sanasta, joka merkitsee 'kuulla' tai 'kuunnella' ja juontaa juuriinsa keskiajan ranskankielestä ja latinaan (audire). Joissain historiallisissa kuulutuskirjoissa on merkitty erilaisia versioita huudosta; esimerkiksi Chesterin kuulutuskirjaan 1800-luvun alkupuolelta on kirjattu muoto "O Yes, O Yes!".

Historia

Kaupunginjulistajien ammatti on keskittynyt Euroopan kaupunkeihin keskiajalta lähtien, jolloin kirjallisuus ja painotuotteet eivät olleet yleisesti saatavilla. Julistajat olivat paikallisen tiedonvälityksen keskeisiä henkilöitä: he ilmoittivat kuninkaalliset asetukset, veromääräykset, markkinapäivät, hälytykset ja joskus myös kuolemantuomiot tai kadonneiden henkilöiden tiedot. Myöhemmin, painokoneen ja sanomalehtien yleistyessä, tehtävä muuttui yhä enemmän seremonialliseksi.

Tehtävät ja rooli nykypäivänä

• Julkaista viralliset tiedotteet, kunnalliset päätökset ja seremonialliset julistukset.
• Avustaa paikallisissa juhlatilaisuuksissa, paraateissa ja historiallisissa tapahtumissa.
• Toimia kaupungin tai järjestön edustajana perinteisissä rituaaleissa, esimerkiksi uuden pormestarin virkaanastujaisissa tai kuninkaallisten julistuksissa maissa, joissa tällainen perinne säilyy.
• Joissain paikoissa toimia veteraanina tai turistinähtävyytenä — useimmat julistajat ovat nykyisin kunniatehtäviä tai palkallisia mutta rajoitettuja virkoja.

Perinteinen puku ja välineet

Perinteinen puku on usein vaikuttava ja suunniteltu herättämään kunnioitusta: pitkä, kultakirjailtu kaapu tai frakki, kirkkaat värit (yleensä punainen ja kulta), valkoiset housuosat tai sukat, mustat saappaat sekä kolmikärkinen trikorne-hattu. Käytössä on myös suuri käsikello tai selvästi kuuluva metallikello, jolla huutajan huomio kiinnitetään ennen kuulutuksen alkua. Puvun yksityiskohdat vaihtelevat kaupungista toiseen ja voivat sisältää myös vaakunan tai kaupungin tunnuksen.

Nykytilanteen ja perinteen säilyttäminen

Useissa maissa kaupunginjulistajan rooli on säilynyt osittain perinnekulttuurin ansiosta: Yhdistyneessä kuningaskunnassa, joissain kanadalaisissa ja yhdysvaltalaisissa kaupungeissa sekä Alankomaissa on yhä nimettyjä kaupunginjulistajia, jotka suorittavat seremoniallisia tehtäviä. Usein virka on nykyään enemmän kunnianosoitus kuin laillinen velvoite, ja julistajan toimet liittyvät tapahtumiin, juhlapäivien avaamiseen tai matkailuesityksiin. Joissain paikoissa valinta saattaa perustua laulu- ja puherytmiin, esiintymistaitoon ja yhteisön tuntemukseen.

Esimerkkejä ja merkitys

Kaupunginjulistajat edustavat yhteisön historiaa ja yhteistä muistia. Heidän läsnäolonsa kaupunkitapahtumissa muistuttaa siitä, miten tiedonkulku ja julkinen viestintä on muuttunut vuosisatojen aikana. Samalla he toimivat elävinä historiallisinä symboleina, jotka tekevät menneisyyden tavoitettavaksi nykypäivän yleisölle.

Jos haluat tietää lisää paikallisista kaupunginjulistajista tai nähdä esimerkkejä heidän julistuksistaan tällä alueella, kannattaa tarkistaa oman kunnan kulttuuri‑ tai matkailusivut tai etsiä historiallisia kuulutuskirjoja, joissa vanhoja kuulutuksia on säilytetty.

Historia

Englanti

Keskiaikaisessa Englannissa kaupunkihuutajat olivat tärkein tapa levittää uutisia kaupungin asukkaille. Monet eivät osanneet lukea sanomalehtiä. Kuninkaalliset julistukset, paikalliset säädökset, markkinapäivät, mainokset ja jopa sokerileivän myynti kuulutettiin vuosisatojen ajan kellonmiehen tai kaupunginkuuluttajan toimesta. Jouluna 1798 Chesterin kanavayhtiö myi pakettilaivassaan vahingoittunutta sokeria, ja kaupunginkuuluttaja mainosti tätä.

Chesterin ensimmäinen "belman" oli vuonna 1540. Hänelle maksettiin yksi (vanha) penni "kadonneen etsimisestä" ja 4 vanhaa penniä hautajaiskulkueen johtamisesta. Vuonna 1681 paloturvallisuuslaki, jonka mukaan kaikissa taloissa piti olla kattotiilikatot, ei kattotiilikatot, piti "julkaista koko kaupungissa päivän kellomiehen toimesta". Vuonna 1553 kuuluttajalle maksettiin 13 vanhaa penniä "ridunge the banes" (Chesterin mysteerinäytelmien ilmoitusten tai mainosten lukemisesta). Vuonna 1598 portsari Richard Woodcockin on täytynyt pukeutua samalla tavalla kuin lontoolainen portsari, sillä hänellä oli "molemmista päistä sidottu ja keskeltä hopealla koristeltu tymber mast" (puinen keppi, jossa oli hopeakoristeita).

Vuonna 1620 tapahtui risteyksessä lihakauppiaiden ja leipureiden välinen tappelu, jossa "Cryer brake his Mace in peeces Amonge them" (rikkoi hopeakepin heidän keskuudessaan). Vuonna 1607 portsari George Tunnall luki julkisesti, että roskien laskeminen jokeen oli laitonta.

Vuonna 1656 Gloucesterin St Mary le Cryptin seurakuntarekisteriin kirjattiin avioliittoa koskevat ilmoitukset "Bellmanin julkaisemiksi".

Vuonna 1715 eräs paikallinen mies kirjoitti, että "Belman at the Cross ...". lukee julkisesti pormestarin nimissä julistuksen, jossa kaikkia kaupungin asukkaita kehotetaan käyttäytymään rauhallisesti ja sivistyneesti ja olemaan kävelemättä kaduilla tai riveillä kohtuuttomiin yöaikaan". Vuonna 1743 John Posnitt aloitti "päivä- ja yökellonhoitajana". . ^[]

Vuonna 1792 Chesterissä oli päivä- ja yökellonvartija John Yarwood ja huutaja William Ratcliffe, mutta vuoteen 1835 mennessä näyttäisi olleen vain yksi virka. Vasta vuonna 1998 Chesterissä oli jälleen sekä huutaja että kellonmies.

Kuninkaalliset suojasivat kaupunginkuuluttajia, sillä he toivat joskus huonoja uutisia, kuten veronkorotuksia. Vielä tänäkin päivänä kaikkia Britannian kansainyhteisön alueella toimivia kaupunginkuuluttajia suojelee vanha englantilainen laki, jonka mukaan heitä ei saa "estää tai haukkua heidän suorittaessaan tehtäviään". Kaupunkihuutajan vahingoittaminen tai vahingoittaminen katsottiin maanpetokseksi hallitsevaa monarkiaa vastaan. Termi "Posting A Notice" (viestin lähettäminen) juontaa juurensa kaupunginkuuluttajan toiminnasta, sillä hän luki viestinsä kaupunkilaisille ja kiinnitti sen paikallisen majatalon ovipylvääseen.

Eurooppa

Samoin kuin Englannissa, kaupunkikuulutukset olivat tärkein tapa välittää uutisia kaupungin asukkaille, koska monet ihmiset eivät osanneet lukea sanomalehtiä tai kirjoittaa. Kuulutukset, paikalliset säädökset, markkinapäivät, mainokset, kaikki julistettiin portsarin tai huudon välityksellä.

Huutajat eivät aina olleet miehiä, vaan monet kaupunkien huutajat olivat naisia. Kellot eivät olleet ainoa tapa pitää ääntä - Alankomaissa käytettiin usein gongia, ja Ranskassa käytettiin rumpua tai metsästystorvea.

Peter Moore, Westminsterin kaupungin kaupunginkuuluttaja.

Hae kirjaimella