Whist korttipeli – klassinen englantilainen neljän pelaajan peli
Whist on klassinen englantilainen korttipeli, jota pelattiin laajalti 1700- ja 1800-luvuilla.
Whistiä pelaa neljä pelaajaa. Pelaajat pelaavat kahdessa parissa, ja parit istuvat toisiaan vastapäätä. Pelaajat leikkaavat tai nostavat kortteja parien määrittämiseksi, ja kaksi korkeinta pelaa kahta matalinta vastaan. Tämän jälkeen pelaajat jakavat kortit. Toisin kuin sopimusbridgessä, tässä pelissä ei tehdä tarjouksia. Valtit ratkaistaan leikkaamalla korttipakkaa. Siksi peliä voivat pelata ihmiset, jotka eivät tiedä mitään nykyaikaisesta bridgen tarjoamisesta.
Vaikka säännöt ovat yksinkertaiset, tieteelliselle pelille on tilaa. Alun perin sitä pelattiin uhkapelinä klubeilla ja kahviloissa.
Perusidea ja tavoite
Whistin tavoitteena on voittaa mahdollisimman monta jaettua eli käden aikana pelattua ‘tikkiä’ parin voimin. Pelissä käytetään tavallisesti 52 kortin pakkaa ja jokaiselle pelaajalle jaetaan 13 korttia. Valtiksi tulee usein jakajan kääntämä ylimääräinen kortti tai kortti, joka asetetaan näkyviin jakamisen jälkeen.
Pelivuoro ja tikkien kulku
- Johtaminen: Pelaaja, jolla on edellisellä tikillä voittanut kortti, johtaa seuraavan tikkikierroksen eli hän aloittaa valitsemalla kortin, joka määrää seurattavan värin.
- Seuraaminen: Muut pelaajat yrittävät seurata johtavan kortin väriä, jos heillä on kortteja siitä väristä. Jos pelaaja ei voi seurata, hän voi hukkua eli pelata minkä tahansa kortin, mukaan lukien valtti.
- Voittaja: Tikki voittaa se pelaaja, jonka pelattu kortti on korkein johtaneessa värissä tai jonka valttikortti on korkein, jos joku pelaajista trumpittasi.
- Jakaminen seuraavalle: Tikin voittaja johtaa seuraavan tikkikierroksen.
Pisteytys ja pelin loppu
Yleisin pisteytystapa on laskea pisteet vain tikkien perusteella: pelissä katsotaan, kuinka monta tikkiä parisi voittaa ja pisteytetään kaikki tikit, jotka ovat yli kuuden. Esimerkiksi, jos pari voittaa yhdeksän tikkiä, he saavat 3 pistettä (9−6 = 3). Usein pelataan tiettyyn pistemäärään, esimerkiksi 5 pisteeseen (short whist) tai 10 pisteeseen (long whist).
Variantit: Historiallisesti on ollut myös lisäsääntöjä kuten honours (tietyt korkeat valttikortit antavat lisäpisteitä käynnin alkuun), mutta nykyaikaisissa harrastepötköissä honours-sääntöä käytetään harvemmin. Mikäli honours-sääntö otetaan käyttöön, sen tarkat pisteet kannattaa sopia etukäteen.
Jakaminen ja valtin määritys
Jakaja sekoittaa kortit ja antaa jokaiselle pelaajalle 13 korttia. Monissa perinteisissä muodoissa jakaja kääntää pakasta yhden kortin näkyviin korttien jakamisen jälkeen: tämän kortin väri on valtin väri koko kädessä. Sen jälkeen peli alkaa normaalisti.
Strategia ja vinkit
- Laske kortteja: pidä mielessä, mitä värejä kumppanisi ja vastustajasi ovat pelanneet — korttien laskeminen auttaa arvioimaan, koska kannattaa trumpata tai pelata tietyllä värillä.
- Johtaminen: johdolla voi yrittää antaa kumppanille mahdollisuus kehitellä tikkejä. Esimerkiksi avaus kuningas- tai ässävärillä voi kertoa vahvuudesta kyseisessä värissä.
- Signaalit: monet parit käyttävät yksinkertaisia signaaleja pelin sisällä (esim. korkea tai matala palautus) kommunikoidakseen kumppanin kanssa siitä, onko korttivarantoa tietystä väristä — signaalit tulee sopia pelin alussa, jos pelataan järjestelmällisesti.
- Vältä tarpeetonta trumpittamista: säästä valttisi tilanteisiin, joissa voit varmuudella voittaa tärkeitä tikkejä tai estää vastustajia saamasta helposti runsaasti tikkejä.
Historiallinen merkitys ja nykyaika
Whist oli 1700–1800-lukujen suosituin paripeli, ja siitä kehittyivät myöhemmin pelit kuten bridgen eri muodot. Se toimi sosiaalisena ja joskus myös uhkapeliympäristössä kotiklubeilla ja kahviloissa. Nykyään whistiä pelataan yhä harrastelijaporukoissa, historiallisten pelien ystävien keskuudessa ja verkkoversioina, mutta laajimmin on tunnettu siitä, että se loi perustan sopimusbridgen kehittymiselle.
Yhteenveto
Whist on selkeä, nopea ja sosiaalinen korttipeli, joka sopii hyvin neljän pelaajan ryhmässä pelattavaksi. Perussäännöt on helppo oppia: jakaudutaan, määräytyy valtti, seurataan väriä ja kerätään tikkejä. Sääntöihin voi lisätä pieniä variantteja ja strategisia elementtejä, jolloin peli tarjoaa myös syvyyttä ja taktista ajattelua.
_by_Samuel_William_Fores.jpg)

James Gillrayn sarjakuva vuodelta 1788


Whist-peli. Huomaa pelilaskurit


Brittiläisen kirjapainoyhtiön (British printing Co.) 1800-luvun Whist-merkki. De La Rue


Edmond Hoyle
Historia
Whist on jälkeläinen 1500-luvun pelistä trump tai ruff. Peli on saanut nimensä 1600-luvun whististä (tai wist, tai whisk), joka tarkoittaa hiljaista, hiljaista, tarkkaavaista, mikä on nykyaikaisen wistful-sanan juuri.
Charles Cotton kuvailee whistiä ensimmäisen kerran teoksessaan The Compleat Gamester, joka julkaistiin Lontoossa vuonna 1674. Se esiintyy uudelleen Seymourin Court Gamester -teoksessa vuodelta 1719, ja tiedämme, että whistiä pelattiin joissakin Lontoon kahviloissa. Noin vuonna 1728 ensimmäisen lordi Folkestonen johtama ryhmä pelasi whistiä Crownin kahvilassa Bedford Row'ssa Lontoossa. He alkoivat kehittää sen mahdollisuuksia kumppanuuspelinä.
Edmond Hoyle opetti varakkaita nuoria herrasmiehiä pelissä ja julkaisi vuonna 1742 lyhyen tutkielman Whist-pelistä. Siitä tuli pelin vakioteksti ja -säännöt seuraavaksi sadaksi vuodeksi, ja se auttoi peliä tulemaan muotiin. Tästä pienestä kirjasta on yli 150 painosta.
1890-luvulla suosituksi tuli bridge-whist-nimellä tunnettu muunnelma. Se kehittyi vaiheittain huutokauppasillaksi ja lopulta sopimusillaksi 1920-luvun lopulla.
Perinteistä whist-peliä pelataan edelleen seurapiiritapahtumissa, joita kutsutaan nimellä whist drives.
Säännöt ja etiketti
Säännöt määräävät, miten peliä pelataan, ja etiketti määrää, miten pelaajien tulisi käyttäytyä.
Käytetään tavallista 52 kortin pakkaa. Kunkin värin kortit järjestetään korkeimmasta matalimpaan: A K Q J 10 9 8 8 7 6 5 4 3 2. Whistiä pelataan neljällä pelaajalla, jotka pelaavat kahdessa parissa siten, että parit istuvat vastakkain. Pelaajat määrittelevät parinsa leikkaamalla tai nostamalla kortteja, ja kaksi korkeinta pelaa kahta matalinta vastaan. Tämän jälkeen pelaajat jakavat kortit.
Kortteja ei saa kommentoida millään tavalla. Ei saa kommentoida jaettua kättä eikä omaa onnea tai huonoa onnea.
Korttien pelaaminen
Monet korttipelin perusideat keksivät whist-pelaajat, ja ne ovat edelleen käytössä contract bridgessä. Esimerkkinä tästä on finesse. Tämä on yritys voittaa temppu kortilla, joka on huonompi kuin paras korttisi. Esimerkiksi: etelän kädessä on AQ73, ja parilla ei ole K:ta. Pohjoinen johtaa matalan kortin, seuraava käsi pelaa matalan kortin ja etelä pelaa Q:n. Jos se voittaa, on tehty lisätikki.
Kumppaneiden välinen viestinvälitys korttipelin avulla ymmärrettiin ja sitä käytettiin hyvin. Esimerkkejä tästä ovat: johtava ylin kortti sarjassa, kuten KQJx:stä KQJx:n K ja johtava 4. korkein kortti mistä tahansa väristä (mikä tarkoittaa, että sinulla on yksi tai kaksi ylintahtia kyseisessä värissä). Vuonna 1834 lordi Henry Bentinck keksi "high-low"-merkin, joka kannustaa partneria jatkamaan maata. Joitakin kehittyneitä ideoita tunnettiin. Alexandre Deschapelles (1780-1847), ranskalainen kortti- ja shakkinero, keksi pelin, joka tunnetaan nykyään Deschapellesin vallankaappauksena. Siinä uhrataan korkea-arvoinen kortti, jotta päästään partnerin käteen.
Kaksinkertainen whist
Tekniikka, jossa kaikki samassa suunnassa istuvat pelaajat pelaavat samoja kortteja, keksittiin whistiä varten. Kaksoisvistissä on sijoitukset N/S ja sijoitukset E/W. Nykyaikaiset contract bridge -tapahtumien liikkeet ovat kehittyneet tästä duplikaattiwhist-järjestelmästä.
Perusliikkeen keksi Yhdysvaltoihin muuttanut skotlantilainen John T. Mitchell. Hän keksi 1890-luvulla laudat, joilla kortit pidetään, ja whist-ajojen liikkeen. Mitchellin perusliikkeessä kaikki N/S-parit istuvat, kun taas E/W-parit siirtyvät joka kierroksella yhden pöydän verran ylemmäs. Kun he siirtyvät, laudat menevät yhden pöydän alaspäin. Tämä jakaa turnauksen kahteen puolikkaaseen, mutta myöhemmissä liikkeissä tämä voidaan välttää. Kun monet parit voivat pelata samoilla laudoilla, keksittiin turnausvisti. Ideaa käytetään muunnelmineen edelleen nykyäänkin bridgeturnauksissa.