John Forrest Dillon

Varhainen elämä ja ura

Dillon syntyi Northamptonissa, Montgomeryn piirikunnassa, New Yorkissa. Hän opiskeli lääketiedettä Iowan yliopistossa 19-vuotiaana. Pian lääkärin työn aloittamisen jälkeen hän siirtyi opiskelemaan lakia, ja hänet hyväksyttiin Iowan asianajajaksi vuonna 1852. Hänet valittiin Scottin piirikunnan syyttäjäksi lyhyen yksityisvastaanoton jälkeen vuonna 1853, ja sitten hänet valittiin tuomariksi Iowan 7. tuomiopiiriin vuonna 1858. Hän liittyi Iowan korkeimpaan oikeuteen vuonna 1862 ja toimi siellä vuoteen 1869 asti, jolloin presidentti Grant nimitti hänet Yhdysvaltain piirituomioistuimeen.

 

Liittovaltion tuomaritoiminta ja tieteellinen työ

Kun Dillon oli liittovaltion tuomarina, hän kirjoitti teoksen Municipal Corporations (1872), joka oli yksi varhaisimmista aihetta esittelevistä kirjoista, ja sitä tutkitaan yhä nykyäänkin. Hän kirjoitti myös teokset Removal of Cases from State Courts to Federal Courts ja Municipal Bonds, molemmat vuonna 1876. Helmikuun 17. päivänä 1876 tuomari Dillon päätti, että Ulysses S. Grantin Orville E. Babcockille antama lausunto oli sallittu oikeudessa Whiskey Ringin lahjontaoikeudenkäyntien aikana. Lähdettyään Circuit Courtista Dillon toimi professorina Columbian oikeustieteellisessä korkeakoulussa vuodesta 1879 vuoteen 1882, jossa hän opetti kiinteistöasioita ja oikeudenmukaisuutta. Sen jälkeen hän opetti Yalen oikeustieteellisessä tiedekunnassa vuosina 1891-1892. Yalessa ollessaan hän toimi myös American Bar Associationin puheenjohtajana. Sen jälkeen Dillon palasi yksityispraktiikan pariin kuolemaansa asti vuonna 1914 New Yorkissa.

Dillonin muistolähde rakennettiin Davenportin keskustaan, Iowaan vuonna 1918. Kuvanveistäjä Harry Liva veisti sen Indianan kalkkikivestä romaaniseen tyyliin.

Dillonin vanhimmasta pojasta, Hiram Price Dillonista (1855-1918), tuli myös asianajaja Iowassa ja liittovaltion tuomioistuimen oikeuskansleri. Dillonin sisar oli baseball-manageri Casey Stengelin isoäiti.

 
Dillon Memorial Davenportissa, Iowassa  

Dillon sääntö

Teoriaa osavaltion ylivallasta paikallishallintoon nähden kutsuttiin vuonna 1868 annetussa tapauksessa "Dillon-säännöksi": "Kunnalliset yhtiöt ovat syntyneet lainsäätäjälle ja saavat toimivaltansa ja oikeutensa kokonaan tältä. Se puhaltaa niihin elämän henkeä, jota ilman ne eivät voi olla olemassa. Kuten se luo, se voi myös tuhota. Jos se voi tuhota, se voi rajoittaa ja valvoa." Clinton v. Cedar Rapids and the Missouri River Railroad, (24 Iowa 455; 1868). Toisin kuin Dillon-sääntö, Cooleyn oppi ilmaisi teorian luontaisesta oikeudesta paikalliseen itsemääräämisoikeuteen. Michiganin korkeimman oikeuden tuomari Thomas M. Cooley totesi vuonna 1871 lausunnossaan: "Paikallinen itsehallinto on ehdoton oikeus, eikä valtio voi ottaa sitä pois." People v. Hurlbut, (24 Mich 44, 95; 1871).

Dillon selitti teoksessaan Municipal Corporations (1872), että toisin kuin osavaltioiden toimivalta, joka on rajoittamaton, ellei osavaltion tai liittovaltion perustuslaissa ole nimenomaisia rajoituksia, kunnilla on vain ne valtuudet, jotka osavaltion lainsäätäjä nimenomaisesti antaa niille. Tämä kunnan toimivallan laajuutta koskeva muotoilu tuli tunnetuksi "Dillon-sääntönä". Sen mukaan kunnilla on vain ne valtuudet, jotka osavaltion lainsäätäjä on niille nimenomaisesti myöntänyt, ne valtuudet, jotka johtuvat väistämättä kyseisestä valtuuden myöntämisestä, ja ne valtuudet, jotka ovat olennaisia ja välttämättömiä kunnan olemassaolon ja toiminnan kannalta. Jos lainsäätäjän myöntämä toimivalta on epäselvä, sitä on tulkittava suppeasti. Tuomioistuinten olisi oletettava, että lainsäätäjä ei ole tarkoittanut antaa toimivaltaa, ellei tätä toimivaltaa ole selkeästi määritelty laissa. Jos valtio ei kuitenkaan ole nimenomaisesti määrännyt menetelmää, jolla kunta voi toteuttaa sille annettua toimivaltaa, kunnalla on harkintavalta valita menetelmä, kunhan sen valinta on kohtuullinen.

Dillon-sääntöä on sovellettu satojen yhdysvaltalaisten tuomioistuinten päätöksissä tähän päivään asti kuntien toimivaltuuksien ja oikeuksien laajuuden määrittämiseksi. Säännön arvostelijoiden mukaan se asettaa kohtuuttomia rajoituksia yhteisöjen itsehallintokyvylle ja heikentää siten demokratiaa, ja jopa sitä, että paikallinen itsehallinto on luonnollinen oikeus, jota ei tarvitse antaa korkeampien poliittisten rakenteiden kautta. On myös esitetty, että Dillonin lähestymistapa perustui tuolloin näkemykseen, jonka mukaan kaupungit olivat luonnostaan korruptoituneita poliittisia elimiä. Korruptio oli hänen aikanaan laajalle levinnyttä, varsinkin kun otetaan huomioon lukuisten kaupunkien ja niiden johtajien laajat liikesuhteet ja jopa investoinnit 1800-luvun lopulla. Nykyään useimmat Yhdysvaltojen osavaltiot noudattavat Dillonin sääntöä. Tämä pätee, vaikka useimmat ihmiset eivät enää usko, että kaupungeilla on korruptio-ongelmia.

Yhdysvaltain korkein oikeus siteerasi Dillonin kirjaa Municipal Corporations ja omaksui täysin Dillonin painotuksen osavaltion vallasta kuntien suhteen tuomiossa Merrill v. Monticello, 138 U.S. 673 (1891), joka on vahvistettu uudelleen. Hunter v. Pittsburgh, 207 U.S. 161 (1907), jossa vahvistettiin Pennsylvanian valta yhdistää Allegheny-kaupunki Pittsburghin kaupungiksi huolimatta Allegheny-kaupungin asukkaiden enemmistön toiveesta olla erillinen kaupunki. Tuomioistuimen päätös, jonka mukaan osavaltiot voivat muuttaa tai kumota kunnallisten yhtiöiden peruskirjoja mielensä mukaan loukkaamatta sopimusoikeuksia, perustui Dillonin erotteluun julkisten kunnallisten yhtiöiden ja yksityisten yhtiöiden välillä.