Investituurikiista: keskiajan paavin ja keisarin valtataistelu
Investituurikiista: dramaattinen keskiajan valtataistelu paavin ja keisarin välillä — piispojen nimitykset, pitkät sodat ja Euroopan poliittinen murros.
Investituurikiista, joka tunnetaan myös nimellä maallikkoinvestituurikiista, oli keskiajan Euroopan merkittävin maallisten ja uskonnollisten vallanpitäjien välinen konflikti. Se käytiin pääosin 11. ja 12. vuosisadalla, ja tunnetuimmissa vaiheissaan se käytiin Pyhän Rooman keisari Henrik IV:n ja paavi Gregorius VII:n välillä. Kiistan ytimessä oli kysymys siitä, kuka määrää piispojen nimityksistä (investituura) — maallinen valta vai kirkko.
Tausta ja syyt
Investituurikiista liittyi laajempaan kirkon uudistusliikkeeseen, jota kutsutaan usein gregoriaaniseksi reformaatioksi. Paavi Gregorius VII (virallisesti Gregorius VII) pyrki vahvistamaan kirkon itsenäisyyttä ja moraalista auktoriteettia, muun muassa kieltämällä simonian (virkojen myyminen) ja vaatimalla, että kirkolliset virat täytettäisiin papillisten ja kanonisten menettelyjen mukaan. Samalla paavi esitti vaatimuksia, joiden mukaan paavi saattoi määrätä ja erottaa kirkollisia johtajia — näitä ajatuksia konkretisoi mm. teokset ja väitteet, jotka on yhdistetty niin kutsuttuun Dictatus Papae-ajatukseen.
Maallinen valta, erityisesti keisari, oli perinteisesti halunnut vaikuttaa piispanvalintoihin, koska piispainvallan haltijat hallitsivat laajoja maallisia etuja ja vasallisia. Maallinen investituura — usein symboloitu sormuksella ja sauvallla — merkitsee paitsi hengellistä virkaa myös maallista valtaa ja uskollisuussuhteita. Tämä ristiriita hengellisen ja maallisen auktoriteetin välillä johti jännitteisiin ja lopulta avointen vastakkainasettelujen sarjaan.
Tärkeimmät tapahtumat
- 1075: Gregorius VII julisti kirkon riippumattomuudesta ja kyseenalaisti maallisten prinsien ja keisarin oikeuden investeihin. Tämä kiristi suhteita nopeasti.
- 1076–1077: Henrik IV määräsi useita piispoja virkoihin, minkä seurauksena Gregorius julisti Henrikille pannaan (excommunicatio). Pannaan asettaminen heikensi Henrikin asemaa läänittensä herrain keskuudessa ja johti laajoihin kapinoihin.
- Walk to Canossa 1077: Henrik teki nöyrtymisnäytteen paavin edessä Canossassa ja pyysi anteeksi. Tämä symbolinen ele osoitti paavin moraalista valtaa, mutta ei lopettanut ristiriitaa.
- Seuranneet vuodet: Kiista kärjistyi: keisari tukee antipaavia (esim. Clemens III), sisällissodat ja kilpailevat kuninkaalliset valinnat järkytivät Saksaa ja Itä-Frankkien perintöä. Gregoriuksen kuolema 1085 ei ratkaissut asiaa.
- 1122 — Wormsin konkordia: Kiistan muodollinen ratkaisu syntyi Concordat of Worms -sopimuksessa, jossa paavi ja keisari (tuolloin paavi Callixtus II ja keisari Henrik V) pääsivät kompromissiin: hengellisen investituuran eli piispan hengellisen tehtävän symbolit (sormus ja sauva) annettaisiin kirkollisin menoin, kun taas keisari sai oikeuden säilyttää vaikutusmahdollisuuksia maallisten etuoikeuksien ja läänitysten kautta. Konkordia jakoi selkeämmin hengellisen ja maallisen vallan piirit.
Seuraamukset ja merkitys
Investituurikiistalla oli pitkäaikaisia seurauksia Euroopan poliittiselle ja kirkolliselle kehitykselle:
- Paavin asema vahvistui: Paavillinen auktoriteetti kirkon asioissa kasvoi ja reformaatiot edistivät kirkon itsenäisempää hallintoa.
- Keisarillinen valta heikentyi erityisesti Saksassa: Pitkät sisäiset valtataistelut antoivat paikallisille herttuoille ja piirien johtajille lisää liikkumavaraa ja autonomisuutta, mikä osaltaan loi pohjaa Habsburgien ja muiden alueellisten sukujen varhaiselle vallan kasvulle.
- Kirkon ja valtion roolien eriytyminen: Kiista auttoi muovaamaan käsitystä erillisistä hengellisistä ja maallisista toimivallasta, mikä vaikutti myöhäiskeskiajan oikeudelliseen ja poliittiseen järjestelmään.
- Enemmän institutionaalista järjestäytymistä: Kanoninen oikeus ja kirkon hallinto vahvistuivat, samoin kuin käytännöt piispanvaaleista ja kirkollisista menettelyistä.
Lopuksi
Investituurikiista ei ollut pelkästään kahden yksittäisen johtajan välinen taistelu, vaan laajempi kamppailu siitä, kuka lopulta päättää vallasta ja legitimiteetistä keskiajalla. Vaikka konkordia vuonna 1122 päätti suoran konfliktin tietyissä muodoissa, kiistan periaatteelliset vaikutukset näkyivät Euroopan poliittisessa kehityksessä vuosisatojen ajan.
Gregorius VII:n ja Henrik IV:n välinen kiista
Kun uudistusmunkki Gregorius VII valittiin paaviksi vuonna 1073, alkoi kiista keisarin ja paavin välillä.
Saksan papiston korkeammissa piireissä Gregoriuksella oli monia vihollisia. Siksi kuningas Henrik julisti, ettei Gregorius ollut enää paavi ja että roomalaisten olisi valittava uusi paavi [1]. Kun Gregorius kuuli tästä, hän vietti Henrik IV:n kirkonkiroukseen, julisti, ettei hän enää ollut keisari, ja ilmoitti alamaisilleen, ettei heidän enää tarvinnut totella häntä, kuten he olivat vannoneet.
Kuninkaan kirkonkirous teki syvän vaikutuksen sekä Saksassa että Italiassa. Kolmekymmentä vuotta aiemmin hänen isänsä Henrik III oli syrjäyttänyt kolme paavia, mutta kun Henrik IV yritti kopioida tämän menettelyn, hän ei saanut kansan tukea. Saksit aloittivat toisen kapinan, ja kuninkaanvastainen puolue vahvistui kuukausi kuukaudelta.
Canossalle
Henrik oli tässä vaiheessa jo erotettu kirkosta, ja koska kotimaassa oli laajalle levinnyt vastarinta, jonka keulakuvana oli Rudolf, Henrik tapasi paavin Etelä-Alpeilla sijaitsevassa linnoituksessa. Kolmen päivän ajan hän osoitti katumustaan lumessa, paljain jaloin ja säkkikankaaseen pukeutuneena, mikä johti sovintoon paavi Gregorius VII:n kanssa.
Henrikin toinen kirkonkirous
Kapinoivien saksalaisten aatelisten oppositio käytti Henrikin kirkonkirousta hyväkseen asettaakseen kilpailevan kuninkaan Rudolf Rheinfeldenin (Forchheim, maaliskuu 1077). Aluksi Gregorius näytti olevan puolueeton, koska molemmat osapuolet (keisari ja kapinalliset) olivat melko tasavahvoja. Lopulta hän kuitenkin päätti Rudolfin puolesta tämän voitettua Flarchheimissa (27. tammikuuta 1080) ja julisti kuningas Henrikin kirkonkirouksen ja syrjäyttämisen uudelleen (7. maaliskuuta 1080).
Tätä pidettiin laajalti epäoikeudenmukaisena. Kun Rudolf kuoli saman vuoden lokakuun 16. päivänä, Henry, joka oli nyt kokeneempi, ryhtyi taisteluun. Vuonna 1081 hän aloitti konfliktin Gregoria vastaan Italiassa. Gregoriuksen valta oli nyt heikentynyt, ja kolmetoista kardinaalia hylkäsi hänet. Rooma antautui saksalaiselle kuninkaalle, ja Ravennan Guibert nousi Klemens III:n valtaistuimelle (24. maaliskuuta 1084). Henrikin kruunasi keisariksi kilpailijansa, kun taas Gregorius itse joutui pakenemaan Roomasta normannialaisen "vasallinsa" Robert Guiscardin seurassa.
Kysymyksiä ja vastauksia
Q: Mikä oli Investiture Controversy?
V: Investiture Controversy oli maallisten ja uskonnollisten vallanpitäjien välinen konflikti keskiajan Euroopassa.
K: Ketkä olivat Investiture Controversyn tärkeimmät osapuolet?
V: Investituurikiistan tärkeimmät osapuolet olivat Pyhän Rooman keisari Henrik IV ja paavi Gregorius VII.
K: Mikä oli Investituurikiistan kiista?
V: Investituurikiistan kiista koski sitä, kuka valvoi piispojen nimityksiä (investituuria).
K: Mitä seurauksia investituurikiistalla oli?
V: Investituurikiista johti monien vuosien katkeruuteen ja lähes viisikymmentä vuotta kestäneeseen sisällissotaan Saksassa. Se päättyi suurten herttuoiden ja apottien voittoon ja lopulta Saksan valtakunnan hajoamiseen.
Kysymys: Milloin virkaanastujaisriita alkoi?
V: Investituurikiista alkoi 1100-luvulla.
K: Mikä oli toinen nimi investituurikiistalle?
V: Investituurikiistan toinen nimi oli maallikkoinvestituurikiista.
K: Miksi Investituurikiista oli merkittävä keskiajan Euroopassa?
V: Investituurikiista oli merkittävä keskiajan Euroopassa, koska se edusti maallisen ja uskonnollisen vallan välistä kamppailua piispojen nimittämisen valvonnasta, joka oli tuohon aikaan erittäin arvostettu valta- ja vaikutusvaltainen asema.
Etsiä