Judy Garland homoikonina

Kuka oli Judy Garland?

Judy Garland syntyi Francis Ethel Gummina Grand Rapidsissa, Minnesotassa vuonna 1922. Hänen vanhempansa olivat vaudevilleläisiä, jotka pitivät elokuvateatteria, jossa esitettiin vaudeville-esityksiä. Judy oli pikkulapsi, kun hän lauloi vanhempiensa teatterin lavalta yhdessä kahden vanhemman sisarensa kanssa "Jingle Bells". Siskokset esiintyivät nimellä The Gumm Sisters seuraavat vuodet. Gummit muuttivat Lancasteriin, Kaliforniaan vuonna 1926, kun Judyn isän huhuttiin lähentelevän seksuaalisesti nuoria miespuolisia teatterin vahtimestareita.

Gumm Sisters jatkoi menestyksekästä esiintymistään. He debytoivat elokuvissa vuonna 1929. Vuonna 1934 he muuttivat nimensä The Garland Sistersiksi. Judy sai sopimuksen MGM:n kanssa vuonna 1935 ja teki monia elokuvia, kuten Andy Hardy -sarjan Mickey Rooneyn kanssa ja The Wizard of Oz -elokuvan. Judylle annettiin amfetamiinia ja barbituraatteja, jotta hän pysyisi mukana elokuvien hektisessä tahdissa. Hän tuli riippuvaiseksi huumeista.

Judy oli epävarma ulkonäöstään. Hänen tunteitaan pahensivat studion julmat johtajat. Huhtikuussa 1947 hän sai hermoromahduksen ja joutui parantolaan. Heinäkuussa hän yritti itsemurhaa. Hän pääsi pois studiosta vuonna 1950, mutta löysi uuden elämänvaiheen esiintymällä konserttilavoilla. Hänen yksityiselämänsä oli ongelmallista huumeiden ja alkoholin takia. Hän oli naimisissa viisi kertaa, joista neljä päättyi avioeroon. Hän kuoli Lontoossa vuonna 1969 huumeiden yliannostukseen. Hänen hautajaisiinsa New Yorkissa osallistui tuhansia ihmisiä.

 
Gumm Sisters ja Judy (keskellä)  

Garland traagisena hahmona

Garlandin samaistumisesta traagiseen hahmoon puhuttiin jo vuonna 1967. Time-lehti arvosteli Garlandin vuoden 1967 Palace-teatterin esiintymistä New Yorkissa ja kirjoitti, että "suhteettoman suuri osa hänen iltaisesta seurueestaan näyttää olevan homoseksuaaleja". Arvostelussa todetaan edelleen, että "tiukkahousuiset pojat" (Time käytti toistuvasti ilmaisua kuvaamaan homomiehiä) "pyörittelivät silmiään, repivät hiuksiaan ja käytännössä leijuivat istuimiltaan" Garlandin esitysten aikana.

Time yritti selittää Garlandin vetoomusta homoseksuaalille. Psykiatrit arvelivat, että "vetovoimaa [Garlandiin] saattaa lisätä huomattavasti se, että hän on selvinnyt niin monista ongelmista; homoseksuaalit samaistuvat tällaiseen hysteriaan". He arvelivat, että "Judy oli elämän pieksämä, taistelutahtoinen, ja hänen oli lopulta muututtava miehekkäämmäksi. Hänellä on voima, jonka homoseksuaalit haluaisivat saada, ja he yrittävät saavuttaa sen ihannoimalla häntä".

William Goldman kirjoitti Esquire-lehdessä samasta palatsin kihlauksesta. Hänkin väheksyy paikalla olleita homomiehiä. Hän pitää heitä "homoina", jotka "lipuvat ohi" ja höpöttelevät turhia. Hän myös edistää traagisen hahmon käsitettä. Hän ehdottaa, että "jos [homoseksuaaleilla] on vihollinen, se on ikä. Ja Garland on nuoruus, ikuisesti, sateenkaaren yli". Hän kirjoitti: "Homoseksuaaleilla on taipumus samaistua kärsimykseen. He ovat vainottu ryhmä ja he ymmärtävät kärsimystä. Ja niin tekee myös Garland. Hän on käynyt tulen läpi ja elänyt - kaikki juominen ja eroaminen, kaikki pillerit ja kaikki miehet, kaikki kilot tulleet ja menneet - veljet ja sisaret, hän tietää."

 

Leiriin liittyvät näkökohdat

Homoelokuvien tutkija Richard Dyer on määritellyt campin "tyypillisesti homoille ominaiseksi tavaksi käsitellä vallitsevan kulttuurin arvoja, kuvia ja tuotteita ironian, liioittelun, trivialisoinnin, teatterillistamisen ja vakavien ja kunnioitettavien asioiden pilkkaamisen kautta". Garland on camp, hän väittää, koska hän on "jäljittelevä, hänen ulkonäkönsä ja eleensä ovat kopioitavissa drag-näytöksissä". Hän kutsuu hänen "tavallisuuttaan" varhaisissa MGM-elokuvissaan campiksi "epäonnistuneessa vakavuudessaan" ja hänen myöhempää tyyliään "ihanan yliampuvaksi".

Garland itse myönsi, että hänellä oli elinaikanaan vetovoimaa leirissä. Hän sanoi kerran: "Kun kuolen, näen näkyjä, joissa homot laulavat 'Over the Rainbow'-laulua ja Fire Islandin lippu liehuu puolimastossa." Fire Island on Long Islandin edustalla sijaitseva lomakohde. Siellä on paljon LGBT-ihmisiä. Saareen viitataan myös Garlandin viimeisessä elokuvassa I Could Go On Singing. Elokuvaa kuvaillaan "hänen homoimmaksi elokuvakseen" ja elokuvaksi, joka on eniten tietoinen homoyleisöstään.

 

Dorothyn ystävä

Toinen yhteys Garlandin ja LGBT-ihmisten välillä on slangitermi "Friend of Dorothy". Tämä termi on todennäköisesti peräisin Garlandin esittämästä Dorothy Galesta elokuvassa The Wizard of Oz. Siitä tuli koodilauseke, jolla homot tunnistivat toisensa. Dorothyn matka Kansasista Oziin "heijasteli monien homomiesten halua paeta pikkukaupunkielämän mustavalkoisia rajoituksia ... suuriin, värikkäisiin kaupunkeihin, jotka olivat täynnä omituisia, sukupuolta muokkaavia hahmoja, jotka toivottivat heidät tervetulleiksi".

Elokuvassa Dorothy hyväksyy heti ne, jotka ovat erilaisia. Leijona identifioi itsensä laulun kautta "nössöksi" ja osoittaa stereotyyppisiä "homoja" (tai ainakin naisellisia) piirteitä. Leijona nähdään koodattuna esimerkkinä siitä, että Garland tapaa ja hyväksyy homomiehen kyseenalaistamatta.

 
Judy Garland vuoden 1939 elokuvan The Wizard of Oz trailerista.  

Stonewall-mellakat

On sanottu, että Garlandin kuolema ja hautajaiset New Yorkissa kesäkuussa 1969 innoittivat Stonewall-mellakoita. Jotkut mellakoiden tarkkailijat kuitenkin väittävät, että useimmat mellakoihin osallistuneista "eivät olleet sitä tyyppiä, jotka kuuntelivat Judy Garlandin levyjä tai kävivät hänen konserteissaan Carnegie Hallissa. He olivat enemmänkin huolissaan siitä, missä he nukkuisivat ja mistä he saisivat seuraavan ateriansa". Homohistorioitsija David Carter totesi vuonna 2009 antamassaan haastattelussa, että tämä yhteys perustui erään homovastaisen kirjoittajan pilkkaavaan viittaukseen mellakasta Village Voice -lehdessä seuraavana päivänä. Stonewall Innin asiakkaat olivat varmasti tietoisia Garlandista ja arvostivat häntä. Koska baarilla ei ollut anniskelulupaa, sitä pidettiin pulloklubina, ja asiakkaiden oli kirjauduttava sisään. Monet käyttivät salanimiä, ja "Judy Garland" oli yksi suosituimmista.

Time-lehti kirjoittaisi vuosikymmeniä myöhemmin: "(homobaarien ratsiat olivat raakoja ja rutiininomaisia), ylikuormitetut tunteet (tunteja aiemmin tuhannet olivat itkeneet Judy Garlandin hautajaisissa) ja huumeet. Kun 17-vuotias ristiinpukeutujaa johdettiin paddy-vaunuun ja poliisi tönäisi häntä, hän taisteli vastaan. Hän löi poliisia ja oli niin pilvessä, ettei tiennyt, mitä teki - tai ei välittänyt. Garlandin tytär Lorna Luft viittaa ylpeänä yhteyteen ja sanoo, että hänen äitinsä oli "valtava, valtava ihmisoikeuksien puolestapuhuja" ja että Garland olisi pitänyt mellakointia sopivana.

 

Sateenkaarilippu ja perhe ja ystävät

Sateenkaarilippu, joka on LGBT-yhteisön symboli, on saattanut saada inspiraationsa osittain Garlandin tunnuskappaleesta "Over the Rainbow". Garlandin esitystä tästä kappaleesta on kuvattu "kaapin ääneksi", joka puhui homomiehille, joiden "julkisessa elämässään esittämä kuva oli usein ristiriidassa sellaisen todellisen minäkuvan kanssa, jota valtavirtayhteiskunta ei hyväksynyt".

Judy Garlandin isä ja muut merkittävät ihmiset hänen elämässään olivat homoja. Garlandin isä Frank Gumm ilmeisesti vietteli tai ainakin seurusteli hyvin nuorten miesten tai vanhempien teinien kanssa. Hän siirtyi pois, kun häntä kehotettiin lähtemään tai ennen kuin hänen toimintansa saatiin selville. Garlandin aviomiehen Vincente Minnellin tiedettiin yleisesti olevan kaapissa oleva biseksuaali. Garland kävi mielellään homobaarissa avoimesti homojen ystäviensä Roger Edensin ja George Cukorin kanssa, MGM:n käsittelijöiden harmiksi.

 

Lukulista

• Dyer, Richard (1986), Taivaalliset ruumiit: British Film Institute, ISBN 0415310261.
• Kaiser, Charles (1997), The Gay Metropolis 1940 - 1996, New York: Houghton Mifflin, ISBN 0395657814.
• Loughery, John (1998), Hiljaisuuden toinen puoli: Men's Lives and Gay Identities: A Twentieth Century History, Henry Holt and Company, ISBN 0805038965.
• Miller, Neil (1995), Out of the Past: Gay and Lesbian History from 1869 to the Present, Vintage UK, ISBN 0099576910.
• The National Museum & Archive of Lesbian and Gay History (1996), The Gay Almanac, New York City: Berkeley Books, ISBN 0425153002.
• Peraino, Judith Ann (2006), Listening To The Sirens, University of California Press, ISBN 0-520-21587-7.