Les contes d'Hoffmann — Offenbachin oopperaklassikko (1881)
Les contes d'Hoffmann — Offenbachin mestariteos vuodelta 1881: Hoffmannin tarinat, kolme näytöstä, Ernest Guiraudin viimeistely ja oopperan kestävä menestys.
Les contes d'Hoffmann (Hoffmannin tarinat) on ranskalainen ooppera, joka koostuu prologista, kolmesta näytöksestä ja epilogista. Musiikin sävelsi Jacques Offenbach, libreton laativat Jules Barbier ja Michel Carré (Libreton tekijät). Teos pohjautuu E.T.A. Hoffmannin kertomuksiin, joista tunnetuin inspiraation lähde on novelli "Der Sandmann". Oopperan kantaesitettiin Pariisissa 10. helmikuuta 1881.
Kyseessä oli Offenbachin viimeinen ja yksi hänen merkittävimmistä teoksistaan. Säveltäjä ehti jättää työn keskeneräiseksi ennen kuolemaansa (1880), ja lopullisen partituurin viimeisteli Ernest Guiraud. Guiraud sovitti myös oopperaan resitatiivit, koska alun perin osa teoksesta oli tarkoitettu puhuttuna dialogina. Työstä syntyi viitteitä erilaiseen näyttämö- ja musiikkikieleen: teoksessa yhdistyvät operetin kepeys, dramaattinen lyyrisyys ja fantastinen tarinankerronta. Ooppera otettiin vastaan menestyksellä ja on pysynyt repertuaarissa nykypäivään saakka.
Rakenne ja teemat
Teos on rakennettu kehyskertomuksen ympärille: prologissa ja epilogissa Hoffmann kertoo ystävilleen kokemuksistaan ja rakkaustarinoistaan, joita kuullaan kolmessa näytöksessä. Kunkin näytöksen ytimessä on yksi Hoffmannin rakkaustarina, jossa kohtaus- ja henkilöhahmot saattavat esiintyä eri muodoissa — samaan aikaan teos käsittelee taiteilijan haavetta, epäonnistumista rakkaudessa ja todellisuuden sekä illuusion rajaa.
Päähenkilöt ja esittäjäkäytännöt
- Hoffmann — tarinoiden kertoja ja päähenkilö (tenori).
- Neljä vastustajaa (Lindorf, Coppélius, Dr Miracle, Dapertutto) — usein saman baritonin tai bassobaritonin esittämät vastavoimat, jotka symboloivat petosta ja suvaitsematonta järkeä.
- Kolme ihannetta (Olympia, Antonia, Giulietta) — kolme naishahmoa, jotka edustavat eri puolia rakkaudesta ja taiteesta; joissain tuotannoissa nämä esittää sama sopraano.
- Stella — prologin ja epilogin nainen, Hoffmannin yleistynyt rakkauden kohde.
Lyhyt sisältö
- Prologissa Hoffmann on humalassa ja kertoo ystävilleen edellisistä onnettomista rakkaussuhteistaan; hän joutuu myös vastakkain Lindorfin kanssa.
- Ensimmäisessä näytöksessä Hoffmann rakastuu Olympia-nimiseen "nukkeeseen", joka on mekaaninen figuuri — kohtaus tunnetaan vaativasta koloratuurisoolosta (nukkearia) ja koomisen traagisesta loppuratkaisusta.
- Toisessa näytöksessä Hoffmann rakastuu Antoniaan, herkän laulajattaren tarinaan liittyy kohtalokas sairaus ja yliluonnollisen vaikutuksen uhka.
- Kolmannessa näytöksessä Hoffmann joutuu Giuliettan viettelemäksi Venetsiassa; teema on usein moraalinen ja aineellinen houkutus, ja kohtaus sisältää usein helmeilevää, lyyristä musiikkia.
- Epilogi tuo kertomukset takaisin nykyhetkeen ja päättää tarinan usein traagiseen tai ironiseen sävyyn.
Partituuri, versionkäytännöt ja esityshistoria
Koska Offenbach kuoli ennen työn valmistumista, teoksesta on olemassa useita versioita ja erilaisia toimituksia. Ernest Guiraud lisäsi recitativit, mutta myöhemmissä produktioissa on käytetty sekä puhuttua dialogia että erilaisia musiikillisia lisäyksiä ja järjestyksiä. Myös näytösten järjestystä ja jokaisen kertomuksen esitystapaa on muokattu eri aikakausien ja ohjaajien tarpeisiin — tästä syystä "vakio"-versiota voidaan pitää vaikeasti määriteltävänä.
Musiikki ja esityksen vaatimukset
Offenbachin musiikki hyödyntää sekä operetin vivahteita että vakavampaa oopperallista ilmaisua. Teos tarjoaa soolo‑ ja kuoromateriaalia, joka vaatii teknistä virtuoosisuutta (erityisesti ompelunuken kohtaus), ilmaisuvoimaa ja kykyä yhdistää komiikkaa ja tragikoomisuutta. Orkesterikirjoitus on värikäs ja usein kuvaileva, ja käytössä on sekä vilkasta rytmiikkaa että laulullista lyrismia.
Merkitys ja vaikutus
Les contes d'Hoffmann on säilynyt yhtenä ranskalaisen oopperan merkkiteoksena: se yhdistää fantasiaa, psykologista syvyyttä ja viihdyttävää musiikkia. Teos on ollut suosittu niin konserttiesityksissä, levytyksissä kuin konsertti‑ ja näyttämöversioissa. Sen vaikutus näkyy myöhemmässä fantastisessa oopperaperinteessä ja monissa 1900‑luvun esityskäytännöissä.
Nykyään ooppera kuuluu vakiorepertuaariin ja sitä esitetään jatkuvasti eri puolilla maailmaa, usein uusilla ohjaus- ja laulajavalinnoilla, jotka korostavat teoksen sekä myyttisiä että inhimillisiä puolia.
Tärkeimmät merkit
- Hoffmann - tenori
- Olympia - sopraano
- Antonia - sopraano
- Giuletta - sopraano
- Stella - sopraano
- Dr Miracle - basso
- Dapertutto - basso
- Coppélius - basso
- Lindorf - basso
- Nicklaus - mezzosopraano
- Spalanzani - tenori
- Ihannetapauksessa neljän sopraanoroolin ja neljän bassoroolin tulisi olla saman laulajan laulamia, sillä ne edustavat kahden hahmon eri puolia.
Etsiä