Resitatiivi (recitativo) – määritelmä, secco ja accompagnato oopperassa

Resitatiivi (italiaksi recitativo) on laulettua puhetta muistuttavaa musiikkia, jolla juoni etenee nopeasti ja teksti on etusijalla. Sana merkitsee käytännössä “lausumista” eli tarinan kertomista musiikin keinoin.

Käyttö ja tehtävä teoksessa

Resitatiivia käytetään erityisesti oopperassa, oratoriossa ja kantaateissa. Kun ooppera syntyi 1600-luvun vaihteessa, resitatiivi tarjosi keinon kertoa tapahtumat sujuvasti: teksti etenee nopeasti, tilanne muuttuu, ja tämän jälkeen laulaja voi pysähtyä tunteen äärelle ja laulaa musiikillisesti laajemman aarian.

Tyypillisesti resitatiivi vie juonta eteenpäin (kuka, mitä, missä, milloin) ja luo puitteet seuraaville numeroille. Aariat ja duot pysäyttävät ajan ja syventävät tunnetta, kun taas resitatiivi siirtää näyttämöä, paljastaa salaisuuksia tai asettaa konfliktin.

Resitatiivityypit: secco ja accompagnato

• Recitativo secco (“kuiva resitatiivi): säestää vain cembalon (tai fortepianon) ja basso-äänen soittaja (kuten sello/kontrabasso, joskus luuttu/teorbi), jotka soittavat muutamia sointuja ja yksinkertaisia kuvioita. Se korostaa puheenkaltaisuutta, on rytmisesti vapaata ja etenee nopeasti juonesta toiseen.
• Recitativo accompagnato (myös obbligato tai stromentato): koko orkesteri tai osa siitä säestää. Tätä käytetään tärkeitä, tunnekuohuisia tai jännitteisiä hetkiä varten (esim. myrskyt, unet, paljastukset). Orkesterin tekstuurit, iskut ja sointivärit korostavat draamaa.

Secco-resitatiivi nojaa usein figuroituun bassoon (basso continuo), ja säestys rakentaa selkeitä kadensseja (esim. dominantti–toonika) valmistaen seuraavan numeron sävellajia. Accompagnatossa rytmi on sitoutuneempi orkesteriin, ja laulajan fraasit ovat tavallisesti pidempiä ja ilmaisuvoimaisempia.

Nuottikuva ja rytminen vapaus

Perinteisesti resitatiiveissa on vähän tai ei lainkaan selkeästi jaksottavaa tahtirakennetta: laulajan puheenrytmi ohjaa musiikkia. Vanhoissa lähteissä tahtiviivat voivat puuttua kokonaan; modernit editiot lisäävät niitä lukemisen avuksi, mutta esityksessä ajoitus on silti vapaata ja puheen painotuksia seuraavaa.

Esityskäytäntö

• Johtaminen: secco-resitatiivia johtaa usein kosketinsoittaja, joka “hengittää” laulajan kanssa ja liimaa dialogin yhteen; accompagnatossa kapellimestari koordinoi orkesterin ja laulajan.
• Improvisaatio ja realisointi: cembalon soittaja voi realisoida sointumerkintöjä vapaasti ja jopa kevyesti improvisoida säveliä, murtosointuja ja täytesäveliä, kunhan teksti säilyy ymmärrettävänä.
• Dikti o ja retoriikka: sanat lausutaan selkeästi, puheen painot, konsonantit ja tauot ovat tärkeitä. Resitatiivi voi olla musiikillisesti niukka, mutta se voi myös maalata tekstin yksityiskohtia oivaltavan humoristisesti tai ilmeikkäästi.

Historiallinen kehitys

1600-luvulla varhaisbarokin säveltäjät kehittivät resitatiivia, jotta näyttämöteksti olisi mahdollisimman ymmärrettävää. Italialaisessa perinteessä secco oli perusmuoto, kun taas ranskalaisessa oopperassa (Lully, Rameau) accompagnato oli tavallista ja liittyi kielen prosodiaan.

Barokin aikana myös kirkkomusiikissa – oratoriossa ja kantaateissa – resitatiivi kertoi raamatulliset tapahtumat, usein secco-tyylissä kertojaäänenä, ja dramaattisissa kohdissa orkesteri liittyi mukaan accompagnatona.

Klassismin ajan oopperoissa secco-resitatiivi oli arkea erityisesti numero-oopperoissa (esim. komedia kohtaukset saattavat edetä ketterän resitatiivin varassa), ja kosketinsoitinta saatettiin vaihtaa cembalosta fortepianoon. 1800-luvun bel canto -kaudella (esim. Rossini, Donizetti, Bellini) sekä secco että accompagnato pysyivät käytössä, mutta kohtaukset pitenivät ja numeroiden väliset rajat alkoivat hämärtyä.

1900-luvulle tultaessa ero aarian ja resitatiivin välillä hävisi vähitellen: monet säveltäjät kirjoittivat läpisävellettyjä (durchkomponiert) oopperoita, joissa musiikki virtaa katkeamatta. Wagner kirjoitti teoksia, joissa kaikki on musiikillisesti kantavaa ja jaksot sulautuvat toisiinsa, vaikka puheenomaisen ilmaisun idea elää edelleen dialogin ja “parlando”-tyylin kautta.

Lähikäsitteet ja rajatapaukset

• Arioso: resitatiivin ja aarian välimuoto; teksti etenee, mutta melodinen kaari on laulavampi kuin seccossa.
• Parlando: puheenomainen, kepeä laulutapa, jota voi esiintyä sekä resitatiiveissa että lyhyissä aarioissa.
• Sprechgesang/Sprechstimme: 1900-luvun tekniikka, jossa puheen ja laulun rajaa häivytetään; sukua ilmaisultaan, mutta eri traditio.
• Melodraama: puhuttua tekstiä orkesterin tai pianon säestyksellä; ei laulua, mutta dramaturgisesti lähellä accompagnatoa.
• Dialogi ilman resitatiivia: joissakin tyylilajeissa, kuten saksalaisessa Singspielissä ja ranskalaisessa opéra comiquessa, kohtaukset yhdistetään puhutulla dialogilla resitatiivin sijasta.

Kuunteluvinkkejä

• Seuraa tekstiä: kuka puhuu kenelle ja miksi – resitatiivi kantaa juonen avaininformaation.
• Kiinnitä huomiota sävellajin muutoksiin ja kadensseihin: ne valmistelevat seuraavaa numeroa.
• Kuuntele continuo-soittimen ja laulajan vuoropuhelua seccossa sekä orkesterin “kommentteja” accompagnatossa.

Yhteenvetona: resitatiivi on oopperan, orat orion ja kantaatin kertova selkäranka. Se voi olla pelkistettyä ja nopeaa (recitativo secco) tai orkesterin siivittämää ja tunnevoimaista (recitativo accompagnato). Vaikka perinteiset rajat aarian ja resitatiivin välillä ovat 1800-luvulta alkaen hämärtyneet, resitatiivi säilyy tehokkaana keinona tehdä tekstistä ymmärrettävää ja dramatiikasta elävää.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mitä on resitatiivi musiikissa?

K: Mitä tarkoittaa termi "recitativo"?

K: Minkälaisessa musiikissa recitativoa käytetään?

K: Milloin ooppera keksittiin?

K: Miten resitatiivi yleensä säestetään, kun käytetään vain yhtä kosketinsoitinta?

K: Mitä eroa on "recitativo secco" ja "recitativo accompagnato" välillä?

K: Onko resitatiivissa tahtilinjoja?

Hae kirjaimella